"Olisit voinut sanoa sen, Erlend, kun kuulit minun aikovan lähteä
Dyfriniin —"
"Näithän sinä minun olevan niin raivoissani, etten osannut puhua enkä ajatella ratsastaessani sinun pihaltasi —"
"En minäkään ollut aivan tolkussani, Erlend —"
"Et, mutta minusta sinun olisi pitänyt ehtiä miettiä asiaa pitkän matkan varrella. Enkähän minä olisi voinut pyytää sitäkään, ettet sinä olisi lähtenyt Dyfriniin veljesi puheille ilmaisematta seikkoja, joista olin tehnyt vaitiolovalan —"
Simon jäi miettimään — ensi hetkessä hänestä toinen oli oikeassa. Mutta sitten hänelle äkkiä selkeni, että nyt oli Erlend aivan järjiltään. Olisiko hänen pitänyt pysyä täällä ja antaa Kristiinan ja tämän poikien luulla niin huonoa hänestä? Hän kysyi tätä Erlendiltä kiihtyen.
"Minä en ole hiiskunut sanaakaan tätä ennen, en äidille enkä veljilleni, Simon", sanoi Gaute kääntäen kauniit, valoisat kasvonsa tätinsä miestä kohti.
"Mutta viimein he saivat sen kuitenkin tietää", vastasi Simon jäyhästi. "Minusta meidän on selvitettävä se, mikä tuona päivänä tuli ilmi. Enkä minä ymmärrä, että se on isällesi niin aivan odottamatonta — ethän sinä ole juuri muuta kuin lapsi, Gaute, ja sinä olit aivan pieni, kun sinut sotkettiin näihin — salahankkeisiin."
"Täytyihän minun voida luottaa omaan poikaani", sanoi Erlend kiivaasti. "Eikä minulla ollut muuta valittavaa kuin joko jättää kirje Gauten käsiin tai antaa lääninherran löytää se luotani —"
Simonista tuntui turhalta jatkaa puhetta. Mutta hän ei voinut pidättyä sanomasta:
"Ei se ollut minusta hauskaa, kun kuulin mitä poika on ajatellut minusta neljän vuoden ajan. Minä olen aina pitänyt sinusta, Gaute."