"Nyt on jo myöhä — on aika lähteä kotiin", sanoi hän hakien silmillään poikiaan.
"Älähän nyt, Kristiina!" Simon otti olutkulhon vaimonsa käsistä ja joi vieraan maljan. "Heitä pois vihat. Niin tarkkaan ei sovi punnita joka sanaa, joka lausutaan omaisten välillä — istu ja anna anteeksi, jos vastasin sinulle toisin kuin olisi pitänyt —"
"— Minua väsyttää", sanoi hän sitten, venyttelihe ja haukotteli. Hän kysyi pitkällekö Jørundgaardissa oli ennätetty toukojen teossa — täällä oli kynnetty nurin kaikki kartanon pohjoispuolella olevat pellot.
Kristiina lähti niin pian kuin katsoi soveliaaksi. Simonin ei tarvinnut tulla saattamaan, sanoi hän, kun tämä tarttui huppuviittaansa ja piiluunsa — olihan hänellä mukanaan isot pojat. Mutta Simon tahtoi välttämättä lähteä mukaan — ja pyysi vielä Ramborgiakin lähtemään ainakin pihaveräjälle. Ramborg ei tavallisesti milloinkaan lähtenyt saattamaan, mutta nyt hän saattoi heitä tielle asti.
Ulkona oli pilkkopimeä, mutta taivas oli tähdessä. Pelloilta huokui keväinen lannoituksen tuoksu öisen viileyden läpi. Kaikkialta kuului veden solinaa pimeydessä.
Simon ja Kristiina kävelivät pohjoista kohti, pojat juoksentelivat edellä. Kristiina tunsi Simonin tahtovan sanoa jotakin, mutta ei viitsinyt auttaa häntä tolalle, sillä hän oli vielä hyvin vihainen äskeisestä. Pitihän hän langostaan — mutta raja tuli olla sillä, mitä sai sanoa ja lyödä sitten leikiksi — joskin oltiin omaisten kesken. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että Kristiinasta juuri siksi tuntui pahalta nähdä Simonia kiivaana ja karkeana, että tämä oli pysynyt niin uskollisesti heidän tukenaan vaikeuksissa — Kristiina ei voinut antaa vastaiskuja. Hän muisti erään tapauksen, joka oli sattunut ensimmäisenä talvena, heti heidän tultuaan seudulle: Ramborg oli lähettänyt noutamaan häntä heille, sillä Simon makasi vuoteessa potien kaulapöhöä. Tuo tauti vaivasi häntä väliin. Mutta Kristiinan tultua Formoon ja mentyä Simonin luo ei tämä kärsinyt sitä, että Kristiina kosketti tai edes katsoi häneen. Hän oli niin raivoissaan, että Ramborgin täytyi perin onnettomana pyydellä anteeksi, että oli toimittanut sisarensa sinne. Simon ei ollut samanlainen Ramborgia kohtaan, kertoi tämä, ollessaan ensi kertaa sairaana heidän naimisiin mentyään, kun vaimo oli tahtonut hoitaa häntä. Aina kun kaulapaise ilmestyi, hän piilottautui vanhaan rakennukseen, jota sanottiin Sæmundintuvaksi, ja hänen lähellään sai olla vain eräs ruma, tuhruinen ja täitätippuva vanha äijä, jonka nimi oli Gunstein; tämä oli palvellut talossa jo ennen Simonin syntymää. — Perästäpäin Simon sitten ilmestyi sovinnontekoon vaimonsa sisaren luo ja kertoi silloin, ettei hän kärsinyt ketään lähellään maatessaan sängyn pohjalla; se oli hänestä niin surkean noloa aikamiehelle. Kristiina oli vastannut lyhyesti: miksikäs niin; eihän ole mikään synti, että miehellä on kaulapöhö.
Simon saattoi häntä sillalle asti, ja he vaihtoivat koko matkalla vain muutaman sanan ilmasta ja talon töistä — uudistaen saman, mitä olivat sanoneet jo tuvassa. Simon toivotti hyvää yötä — mutta kysyi sitten äkkiä:
"Tiedätkö sinä, Kristiina, mitä minä olen tehnyt Gautelle, kun poika on niin vihainen minulle?"
"Gauteko?" kysyi Kristiina ihmeissään.
"Niin, etkö ole huomannut? Hän karttaa minua — ja ellei hän pääse kohtaamasta minua, avaa hän tuskin suutaan, kun puhun hänelle —"