Hän kääntyi äkkiä ja lähti porstuan ovea kohti. Simon jäi katsomaan hänen jälkeensä. Hänen sitten istuutuessaan tuli hänen poikansa Andres pyrkimään isän syliin. Simon nosti pojan polvelleen ja painoi leukansa lapsen päälakeen, mutta ei näyttänyt kuulevan tämän puhetta.
Kotvasen kuluttua sanoi Kristiina hiukan viivytellen:
"Ramborg ei ole enää niin nuori, Simon — teidän vanhin lapsenne on jo seitsemän vuoden vanha —"
"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Simon — tarpeettoman terävästi, kuten
Kristiinasta tuntui.
"En tarkoita sen enempää kuin että sisarestani kenties tuntuu, ettet sinä luota häneen tarpeeksi — etkö voisi antaa hänen määrätä vähän enemmän tässä kartanossa — yhdessä sinun kanssasi?"
"Minun vaimoni määrää niin paljon kuin hän tahtoo", vastasi Simon kiihkeästi. "En vaadi Ramborgia tekemään enemmän kuin hän itse tahtoo, mutta en ole milloinkaan kieltänyt häntä puuttumasta mihinkään Formon asioihin. Jos tunnet olomme, niin tiedät, että tämä on totta —"
"Enhän minä epäilekään", ehätti Kristiina. "Mutta minusta tuntuu usein siltä, lanko, kuin et sinä muistaisi, että Ramborg nyt on aikuisempi kuin siihen aikaan, jolloin sinä nait hänet. Muista toki, Simon —"
"Muista sinä —" hän laski lapsen luotaan ja hypähti paikaltaan, "että Ramborg ja minä suostuimme toisiimme — sinä ja minä emme päässeet niin pitkälle —". Vaimo astui samassa sisään kantaen olutkulhoa vieraille; Simon astui kiireesti vaimoaan vastaan ja laski kätensä hänen olkapäälleen: "Voitko ajatella, Ramborg — sisaresi luulee, ettet sinä ole tyytyväinen oloihisi", sanoi hän ja nauroi.
Ramborg nosti katseensa; hänen suuret tummat silmänsä välkkyivät oudosti, kun hän kysyi: "Kuinka niin? Minä sain mitä halusin, kuten sinäkin sait — ellemme me kaksi sisarusta olisi tyytyväiset, niin kuka sitten —" ja hänkin nauroi.
Kristiina seisoi paikallaan suuttumuksesta punaisena; hän ei tarttunut olutkulhoon: