Ulvhild huusi, että hänhän oli ollut tänään Kristiina-tädin luona
Jørundgaardissa, siksi äiti oli aamulla pukenut hänet näin komeaksi.
"Niin, äiti pitääkin sinut niin sievänä — sinut voisi vaikka panna kirkon pohjoiskaappiin ihan tuommoisenaan", sanoi Simon hymyillen. Ainoa työ, johon Ramborg puuttui, oli tyttären pukeminen; Ulvhild oli aina hyvin laitoksissaan.
"Miksi sinä seisot noin?" kysyi Ramborg mieheltään.
Simon näytti vadinkappaleet: "Mitä sinä mahtanet sanoa tästä —", aloitti Simon.
Ramborg otti ne käsiinsä: "Ei sinun silti olisi tarvinnut tekeytyä niin typeräksi —"
Kristiinasta tuntui pahalta. Oli totta, että Simon oli näyttänyt hölmöltä seisoessaan siinä vadin palasia piilotellen ja tekeytyessään ikään kuin hyvin lapselliseksi. Mutta Ramborgin ei olisi tarvinnut lausua sitä.
"Minä luulin sinun suuttuvan, kun vatisi meni rikki", sanoi mies.
"Sinä olet aina pelkäävinäsi ja varovinasi, ettei vain suinkaan mikään suututtaisi minua — näin pikkuasioissa", vastasi Ramborg — ja nyt huomasivat molemmat toiset, että hän oli itkuun purskahtamaisillaan.
"Kyllä sinä tiedät, Ramborg, etten minä ainoastaan ole olevinani", sanoi Simon. "Eivätkä ne ole yksin pikkuasioita —"
"Mitä lienevät", vastasi vaimo. "Sinä et ole koskaan puhunut minulle suurista asioista, Simon —"