Simon ratsasti hetken aikaa mitään puhumatta.
"Kun minä maltoin ajatella asiaa — huomasin, ettet sinä mitenkään voinut uskoa muuta —"
"Entä Kristiina, ajatteliko hän samoin?" kysyi Simon vielä hiljemmin.
"Hän —!" Erlend nauroi jälleen. "Tiedäthän sinä, ettei hän kärsi kenenkään huomauttavan mitään minusta — paitsi milloin hän tekee sen itse. Hän arvelee kai sen riittävän ojennukseksi. Samoin on lasten laita. Herra varjele, jos minä moitin heitä sanallakaan! Mutta tietysti minä selitin hänelle —"
"Teitkö sen todella —"
"Tein — aikaa myöten olen saava hänet ymmärtämään. Katsohan, Kristiina on sellainen, että kun hän ehtii miettiä asiaa, on hän muistava, ettei meillä ole ollut ketään niin uskollista ystävää kuin sinä ja —"
Simon tunsi sydämensä väräjän jännittyneesti ja kiihkeästi. Hänestä oli sietämätöntä, että tuo toinen näytti tarkoittavan, että asia nyt saattoi painua unohduksiin. Hänen kasvonsa näyttivät sanomattoman hyvänsuovilta kuutamossa. Simonin ääni vapisi mielenliikutuksesta hänen alkaessaan puhua:
"Anna anteeksi, Erlend, en ymmärrä miten saatoin uskoa —"
"Kuulithan jo", keskeytti toinen hiukan kärsimättömästi, "että minä ymmärrän sen erinomaisen hyvin. Ethän sinä voinut muuta uskoa —"
"Kunpa nuo järjettömät kakarat eivät olisi puhuneet mitään", sanoi
Simon kiivaasti.