Simon noitui ja kiroili ratsastaessaan. Tolkuton mies, joka oli jo hyvän joukon viidennelläkymmenellä — johan hänen nyt alkoi olla aika ymmärtää miesten puhetta. Joskin Simon oli haavoittanut, oli sekin sentään, piru vieköön, hyvä asia, että hän kerran oli saanut Erlendin hereille.
Nyt tämä ratsasti kotiin Kristiinan luo — Jumala siunatkoon häntä, matki Simon. Sitten oli tuo vihoviimeinen sisarusrakkaus viimeinkin loppuva — he kaksi ja hän ja hänen joukkonsa joutivat eroamaan. Ja hän pääsi tapaamasta Kristiina Lauritsantytärtä —.
— Tuo ajatus oli tukehduttaa hänet. Mutta välipä sillä, piru vieköön —! Jos sinun silmäsi pahentaa sinua, niin heitä se pois, sanovat papit. Hän oli tehnyt tämän etupäässä siksi, todisteli hän itselleen, että hän pääsisi tuosta sisaren- ja veljenrakkaudesta — hän ei kestänyt enää.
Yksi ainoa toive hänellä vielä oli — ettei Ramborg heräisi hänen palatessaan.
Mutta saavuttuaan kujaan hän erotti tumman hahmon haapojen alla.
Ramborgin huntu hohti kuutamossa.
* * * * *
Hän kertoi kävelleensä ulkona odottaen siitä asti, kun Sigurd oli tullut kotiin. Palvelusneidot nukkuivat jo, ja Ramborg otti itse puuroa padasta, joka oli pantu uuninsuuhun, jotta se pysyisi lämpimänä, kantoi pöydälle läskiä ja leipää ja laski tuoppiin vasta valmistettua olutta.
"Etkö jo mene nukkumaan, Ramborg?" kysyi mies syödessään.
Ramborg ei vastannut mitään. Hän meni kangaspuittensa ääreen ja alkoi viskellä pieniä kirjavia käämejään loimien läpi. Hän oli pannut alulle kuvakudoksen aikoen saada sen valmiiksi jouluksi, mutta ei ollut vielä päässyt pitkälle työssään.
"Erlend ratsasti pohjoiseen vähän aikaa sitten", sanoi vaimo kääntymättä päin. "Luulin teidän tulevan yhdessä, Sigurdin puheiden mukaan."