"Minä olen koettanut osoittaa sinulle, että olen kiitollinen siitä lahjasta. Luulin — olen koettanut olla hyvä aviomies —"
Kun ei Ramborg vieläkään sanonut mitään, päästi hän hänet irti, meni pois ja kävi istumaan penkille. Ramborg tuli perästä, jäi Simonin eteen ja katsoi mieheensä, tämän leveitä, märkien, savisten säärysten peittämiä reisiä, raskasta ruumista ja jäyhiä, punaisenruskeita kasvoja. Hän irvisti vastenmielisyyden puuskassa:
"Sinusta on tullut niin rumakin vuosien kuluessa, Simon."
"En minä ole milloinkaan luullut olevani kaunis", sanoi Simon suutuksissaan.
"Mutta minä olen nuori ja kaunis —." Ramborg istahti Simonin syliin, ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmistään, kun hän otti miehensä pään käsiensä väliin ja sanoi: "Simon — katso minuun — miksi sinä et voi olla kiitollinen siitä — en minä ole antanut kenenkään muun omistaa itseäni kuin sinun —. ajattelin pikku tytöstä asti, että sellainen kuin sinä olit, tulisi minunkin mieheni olla. — Muistatko, miten me molemmat, Ulvhild ja minä, kilpailimme sinusta — sinun piti lähteä isän kanssa katsomaan hänen varsojaan — sinä nostit Ulvhildin puron yli, ja isä aikoi nostaa minut, mutta silloin minä huusin, että sinun piti kantaa minutkin. Muistatko?"
Simon nyökkäsi. Hän muisti hyvin, miten hän oli hoivaellut Ulvhildiä, siksi että hän oli säälinyt niin sydämestään tuota viehkeää rampaa lasta. Nuorimmasta hän ei muistanut muuta kuin että sellainenkin oli olemassa.
"Sinulla oli niin kaunis tukka?-." Ramborg työnsi sormensa vaaleanruskean, laineisen tukan sisään, joka oli painunut otsalle. "Sinulla ei ole vielä ainoatakaan harmaata haiventa —. Erlendillä on pian yhtä paljon valkoista kuin mustaa päässään. — Ja sitten minua miellyttivät sinun syvät poskikuoppasi, jotka ilmestyivät näkyviin hymyillessäsi — ja se, että sinä olit niin iloluontoinen —"
"Taisinhan minä olla siihen aikaan hiukan kauniimpi kuin nyt —"
"Ei", kuiskasi vaimo kiihkeästi — "silloin kun sinä katsot lempeästi minuun —. Muistatko sen kerran, jolloin minä nukuin ensi kertaa sinun vieressäsi?
"Hammastani kolotti, ja minä makasin vaikeroiden tilallani — isä ja äiti olivat nukkuneet, parvessa oli pimeä, silloin sinä tulit penkin ääreen, jossa minä nukuin Ulvhildin kanssa ja kysyit mitä minä itkin. Käskit minun olla hiljaa ja varoa herättämästä toisia, ja sitten sinä nostit minut käsivarsillesi; ja silloin sinä niistit kynttilän sydäntä, vuolit tikun ja pistit sillä kipeää hammasta, kunnes siitä juoksi veri. Sitten sinä luit parannustaian, ja sitten sitä ei enää pakottanut, ja sitten minä sain maata sinun sängyssäsi, ja sinä otit minut syliisi —" Simon laski kätensä hänen päälaelleen ja painoi hänen päänsä olkapäätään vasten. Nyt, kun Ramborg muistutti tuosta tapauksesta, muisti hänkin sen: se oli tapahtunut silloin, kun hän oli Jørundgaardissa ilmoittamassa Lauritsalle siitä, että Kristiina ja hän itse olivat katsoneet olevan parasta, että heitä koskeva sopimus purettaisiin. Hän ei ollut nukkunut paljon sinä yönä — ja nyt hän muisti nousseensa vuoteesta katsomaan Ramborgia, joka itkeskeli hammassäryssä.