Mutta aikaa myöten, kun huono näkö esti Bjørgulfia olemasta isän retkillä toisten kanssa ja kun hän sitten kävi sulkeutuneeksi ja vähäsanaiseksi isää kohtaan, muuttui suhde. Nyt tuntui Erlend melkein hiukan pelkäävän tuota poikaansa. Kristiina koetti arvailla, mahtoiko Bjørgulf sydämessään moittia isää siitä, että tämä oli hävittänyt heidän hyvinvointinsa ja murskannut poikiensa tulevaisuuden suistuessaan asemastaan — ja mahtoiko Erlend aavistaa sen. Joka tapauksessa oli Bjørgulf ainoa Erlendinpojista, joka ei näyttänyt osoittavan sokeaa rakkautta isäänsä ja rajatonta pojanylpeyttä.

Eräänä päivänä olivat kaksi pienintä huomanneet isän lukevan psalttaria aamulla ja syövän vettä ja leipää, ikään kuin olisi ollut paasto. He kysyivät, miksi hän teki niin — eihän nyt ollut paastopäivä. Erlend vastasi, että hän teki sen syntiensä tähden. Kristiina tiesi noiden paastopäivien tarkoittavan sitä parannuksentekoa, joka oli määrätty Erlendille hänen Sunniva Olavintyttären kanssa tekemänsä aviorikoksen johdosta, ja vanhimmat pojat tiesivät siitä kyllä. Naakkve ja Gaute eivät näyttäneet ajattelevan sitä sen enempää, mutta Kristiina sattui samassa katsomaan Bjørgulfiin: tämä istui paikallaan tirkistäen likinäköisesti ruokakuppiinsa ja hymyili itsekseen — Kristiina oli nähnyt Gunnulfin hymyilevän samalla tapaa silloin, kun Erlend oikein paljasti itsensä. Hänestä oli tuntunut pahalta —.

Nyt tahtoi Erlend aina Naakkven lähelleen. Ja tuo nuori miehenalku oli aivan kaikilla juurillaan kiintynyt isään. Naakkve palveli isäänsä kuten nuori henkivartion huovi herraansa ja päällikköään: hän tahtoi välttämättä itse hoitaa hänen hevosensa, pitää kunnossa isänsä ajovehkeet ja aseet, hän kiinnitti kannuksen isänsä jalkaan ja toi hänen viittansa Erlendin aikoessa ulos. Hän täytti Erlendin pikarin ja leikkasi hänen ruokansa palasiksi istuessaan isänsä oikealla puolella pöydässä. Erlend teki hiukan pilkkaa pojan innosta ja säädykkäistä tavoista, mutta oli mielissään ja otti Naakkven yhä lujemmin omiin hoteisiinsa.

Kristiina näki Erlendin kokonaan unohtaneen, miten hän oli pyytänyt ja rukoillut miestään osoittamaan lapselle hiukan enemmän isänrakkautta. Ja Naakkve oli myös unohtanut ajan, jolloin hän oli hakenut äitinsä luota apua ja turvaa — aivan pienenä ollessaan. Hän oli ollut hellä äidilleen ja oli vieläkin omalla tavallaan, mutta Kristiina tunsi, että mitä vanhemmaksi poika tuli, sitä kauemmas hän joutui äidin luota ja piiristä. Siihen, mikä kuului äidin tehtäviin, ei Naakkvella ollut yhtään taipumusta. Hän ei pannut vastaan, kun Kristiina tahtoi häntä johonkin työhön, mutta hän oli omituisen kömpelö ja saamaton kaikissa talonpojan tehtävissä — hän teki työnsä haluttomasti ja innottomasti eikä ollut joutua valmiiksi koskaan. Äiti ajatteli, että hän oli velipuolensa Ormin kaltainen monessa suhteessa — hän oli tämän näköinenkin. Mutta Naakkve oli terve ja voimakas, reima tanssija ja urheilija, hyvä jousimies ja kohtalaisen taitava muidenkin aseiden käytössä, varma ratsastaja ja erinomainen suksimies. Kristiina puhui tästä eräänä päivänä Ulf Haldorinpojalle, Naakkven kummille. Ulf sanoi:

"Erlendin päättömyys ei ole ollut kenellekään suuremmaksi vahingoksi kuin tuolle pojalle. Sillä parempaa ritarin ja joukkopäällikön alkua ei ole koko Norjan maassa tätä nykyä."

Mutta äiti huomasi, ettei Naakkve milloinkaan murehtinut tulevaisuutta, jonka isä oli riistänyt häneltä.

* * * * *

Näihin aikoihin oli Norjassa jälleen levottomuutta, ja laaksoja pitkin kulki erilaisia huhuja, toiset uskottavia, toiset aivan mahdottomia. Etelä- ja länsi-Norjan sekä Ylämaankin herrat olivat tyytymättömiä Maunu-kuninkaan hallitustoimiin — he olivat uhkailleet tarttua aseisiin, nostattaa rahvaan ja pakottaa herra Maunu Eirikinpojan hallitsemaan heidän tahtonsa mukaan, muussa tapauksessa he huutaisivat kuninkaaksi hänen tätinsä pojan, nuoren Jon Haftorinpojan, Sudrheimin herran — tämän äiti, Agnes-rouva, oli autuaasti nukkuneen kuningas Haakon Haaleggin tytär. Jonista itsestään ei kuulunut paljoa, mutta tämän veljen Sigurdin sanottiin olevan koko yrityksen takana, ja Bjarne, Erling Vidkuninpojan nuorin poika, kuului myös siihen — huhuiltiin Sigurdin luvanneen, että jos Jon tulisi kuninkaaksi, ottaisi hän jonkun Bjarnin sisarista kuningattareksi, sillä Gisken neidotkin polveutuivat entisistä Norjan kuninkaista. Herra Ivar Ogmundinpoika, joka oli ollut Maunu-kuninkaan paras tuki, kuului nyt menneen noiden nuorten päällikköjen puolelle, kuten monet muutkin maan rikkaimmista ja korkeasukuisimmista miehistä — Erling Vidkuninpojan ja Bergenin piispan sanottiin tukevan yritystä takaapäin.

Kristiina ei kuunnellut paljon noita huhuja; hän ajatteli katkerana, että hehän olivat nyt vähäistä väkeä eivätkä valtakunnan asiat enää koskeneet heitä. Jonkun sanan hän sentään oli kuullut Simon Andreksenpojalta edellisenä syksynä ja tiesi tämän myös puhuneen Erlendille. Mutta hän oli huomannut, ettei Simon puhunut mielellään näistä asioista — osaksi siksi, ettei hän pitänyt siitä, että hänen veljensä sekaantuivat noihin vaarallisiin asioihin — kulkihan ainakin Gyrd vaimonsa omaisten talutusnuorassa. Sitä paitsi hän pelkäsi, ettei Erlendistä saattanut olla mieleistä kuulla puhuttavan näistä asioista, koska hän oli syntynyt istumaan Norjan hallitusmiesten paikalla, vaikka onnettomuus oli sysännyt hänet pois vertaistensa piiristä.

Kristiina huomasi kuitenkin Erlendin puhelevan poikiensa kanssa näistä uutisista. Ja eräänä päivänä hän kuuli Naakkven sanovan: