Gautelta hän kuuli lähemmin asiasta, sillä tämä kertoi miten Erlendin ja Simonin välinen riita oli syntynyt tuona yönä, jolloin he tapasivat toisensa Karvanuttu-Gudrunin tuvan ovella. Mitä enemmän Kristiina asiaa ajatteli, sitä enemmän hänestä alkoi tuntua siltä, että syy oli etupäässä Erlendin. Kristiina oli ollut suuttunut Simonille — olisihan tämän jo pitänyt tuntea lankonsa siksi hyvin, ettei suotta olisi ruvennut epäilemään Erlendin pettäneen veljeään epäjalolla tavalla — vaikka Erlend saattoikin tehdä yhtä ja toista ihmeellistä ajattelemattomuudessaan ja kiivaudessaan — huomattuaan sitten, mitä oli saanut aikaan, käyttäytyi Erlend kuin pillastunut ori, joka on riuhtonut itsensä irti ohjista ja säikkyy sitten vauhkoksi nähdessään mitä vetää perässään.
Mutta Erlend ei oppinut ymmärtämään, että toisten joskus täytyi puuttua korjaamaan vahinkoa, jonka aikaansaamisessa hänellä oli ihmeellinen taito. Ja silloin Erlend ei tiennyt mitä sanoi tai teki. Kristiina muisti omasta itsestään ajalta, jolloin hän vielä oli nuori ja herkkämielinen — miten hänestä kerta kerran jälkeen oli tuntunut siltä kuin Erlend olisi tallannut hänet jalkoihinsa mielettömällä menollaan. Omasta veljestäänkin hän oli tehnyt eron — Gunnulf oli jo ennen luostariin menoaan vetäytynyt heistä, ja Kristiina oli ymmärtänyt sen olleen Erlendin syytä — Erlend oli loukannut niin monesti hurskasta ja kunnianarvoisaa veljeään, vaikka Gunnulf ei ollut koskaan tehnyt Erlendille muuta kuin hyvää hänen tietääkseen. Ja nyt hän oli työntänyt luotaan Simonin, ja kun Kristiina tahtoi tietää, mikä oli saanut aikaan epäsovun hänen ja heidän ainoan ystävänsä välillä, nosti Erlend vain nokkaansa vastaten, ettei hän voi sanoa sitä —.
* * * * *
Naakkvelle hän tuntui sanoneen enemmän.
Äiti tuli hyvin levottomaksi ja häneen koski kipeästi, kun hän huomasi, että Erlend ja vanhin poika vaikenivat tai käänsivät puheen toisiin asioihin hänen astuessaan tupaan — eikä tämä tapahtunut harvoin.
Gaute ja Lauritsa ja Munan liittyivät enemmän äitiinsä kuin Nikulaus oli liittynyt koskaan, ja Kristiina oli aina puhunut enemmän heidän kanssaan. Mutta esikoinen oli sittenkin jollakin tapaa lähinnä hänen sydäntään. Ja hänen jouduttuaan jälleen asumaan Jørundgaardiin olivat muistot siltä ajalta, jolloin hän oli kantanut tuota ensimmäistään, elpyneet ihmeellisen eläviksi. Sillä hän joutui huomaamaan monella tapaa, ettei Silissä ollut unohdettu hänen nuoruudensyntiään. Tuntui melkein siltä kuin olisi katsottu hänen tahranneen koko kotiseutunsa kunnian sillä, että hän, sen miehen tytär, jota kaikki pitivät paikkakunnan johtomiehenä, oli astunut harhapoluille. Sililäiset eivät olleet antaneet anteeksi sitä, eivätkä sitäkään, että hän oli Erlendin kanssa, paitsi isälle tuottamaansa surua ja häpeää, tehnyt Lauritsan pilkanalaiseksi puijaamalla hänet pitämään vietellylle tyttärelleen komeimmat häät mitä täällä oli nähty miesmuistiin.
Kristiina ei tiennyt, oliko Erlend saanut vihiä siitä, että ihmiset nyt pureksivat uudelleen noita menneitä asioita. Mutta vaikka Erlend olisikin tiennyt siitä, ei hän olisi piitannut siitä sen enempää. Hän piti Kristiinan kotilaaksolaisia vain sarkahousuina ja torppareina ja opetti poikansa ajattelemaan samoin. Kristiinan sydäntä kirveli, kun hän tiesi noiden ihmisten, jotka olivat hellineet häntä ja suoneet hänelle niin hyvää siihen aikaan, jolloin hän oli pelkästään Lauritsa Bjørgulfinpojan tytär ja Pohjoislaakson ruusu, halveksivan Erlendiä ja tämän vaimoa sekä tuomitsevan heitä ankarasti. Hän ei kerjännyt heidän suosiotaan, hän ei itkenyt sitä, että oli joutunut vieraantumaan heistä. Mutta se koski. Ja hänen mielestään näyttivät äkkijyrkät vuorenseinätkin katsovan häneen ja hänen kotiinsa toisin kuin ennen — mustina ja uhkaavina ja kivikovia turmanaikeita hautovina.
Kerran hän oli itkenyt katkerasti — Erlend oli tietänyt siitä, mutta oli ollut tyly. Huomatessaan Kristiinan kantaneen hänen lastaan pitkät, yksinäiset kuukaudet pelokkaan suruisan sydämensä alla ei hän ollut ottanut häntä syliinsä ja lohduttanut häntä lempeillä ja hellillä sanoilla, vaan ollut kiukkuinen ja häpeissään tietäessään tulevan päivän, jolloin kävisi ilmi miten kunniattomasti hän oli tehnyt Lauritsaa kohtaan — hän ei ollut ajatellut, että paljon raskaammaltahan tuo päivä oli tuntuva Kristiinasta, kun hänen oli astuttava häpeissään ylpeän ja rakastavan isänsä eteen.
Eikä Erlend ollut iloinnut suuresti silloinkaan, kun Kristiina vihdoin antoi elämän pojalleen. Sinä hetkenä, jolloin Kristiina oli päässyt loputtomasta sieluntuskastaan ja pelostaan ja kivuistaan ja nähnyt ruman, muodottoman syntitaakkansa saavan papin voimakkaiden rukousten johdosta hengen ja hyvin kehittyneen, mitä suloisimman lapsen muodon — silloin hänestä oli tuntunut kuin hänen sydämensä olisi sulanut nöyrästä ilosta ja hänen kuuma, uhmaileva verensäkin muuttunut makeaksi, viattomaksi valkoiseksi maidoksi. "Jumalan avulla minä kai ihmistyn kerran", oli Erlend sanonut Kristiinan koettaessa saada miestään iloitsemaan kanssaan kalliista aarteestaan, jota Kristiina itse tuskin hennoi päästää käsistään siksi aikaa kun apuvaimot muuttivat sille vaatteita. Eline Ormintyttären kanssa saamistaan lapsista Erlend piti, sen Kristiina oli nähnyt ja kuullut. Mutta kun hän laski Naakkven miehensä käsivarrelle, nyrpisti Erlend nenäänsä ja kysyi, mitä hän teki tuolla kakaralla, joka oli märkä päältä ja alta. Vuosikaudet oli Erlend katsonut ynseästi ensimmäiseen aviolliseen poikaansa voimatta unohtaa, että Naakkve oli ilmestynyt maailmaan sopimattomaan aikaan — vaikka poika oli niin kaunis ja reipas lapsi, että jokaisen olisi pitänyt iloita semmoisesta perillisestä.
Ja Naakkve oli rakastanut isäänsä niin rajattomasti, että sitä oli oikein kumma nähdä — pikkuruikkuisesta tenavasta asti. Hänen pienet kauniit kasvonsa olivat paistaneet kuin päivä isän vetäessä hänet hetkiseksi polviensa väliin ja puhuessa hänen kanssaan pari sanaa tai taluttaessa häntä yli pihan. Uupumatta oli Naakkve koettanut voittaa isän suosiota siihen aikaan kun Erlend piti kaikista muista lapsistaan enemmän kuin tästä. Bjørgulf oli ollut isän suosikki poikien pienenä ollessa, ja silloin oli Erlend väliin vienyt nämä mukanaan ritariparveen, milloin sattui asiaa sinne — siellä säilytettiin kaikkia niitä aseita ja varustuksia, joita ei tarvittu jokapäiväisessä käytössä. Isän jutellessa ja peuhatessa Bjørgulfin kanssa istui Naakkve hiljaa kuin hiiri arkun reunalla ähkyen hyvästä mielestä, kun sai olla mukana.