Kristiina ei saanut täyttä selvää siitä, mitä Erlendin ja Simonin välillä oli tapahtunut. Hänen miehensä kertoi hänelle ja Bjørgulfille, mitä Simon oli sanonut Dyfrininretkestään, sekä että he sen jälkeen olivat joutuneet sananvaihtoon, joka oli päättynyt epäsopuun. "Enempää en voi tästä asiasta sanoa."
Erlend oli käynyt kalpeaksi, hänen kasvonsa olivat saaneet lujan ja päättäväisen ilmeen. Kristiina oli nähnyt ne sellaisina joskus ennenkin heidän naimisissaolonsa aikana ja tiesi, että tämä oli siis asia, josta mies ei tahtonut sanoa enempää.
Tuo ilme ei ollut koskaan miellyttänyt häntä. Eihän hän, Herra nähköön, tahtonut olla muuta kuin yksinkertainen vaimoihminen, ja hän olisi halunnut olla vapaana kaikesta muusta paitsi lapsia ja emännän velvollisuutta koskevasta vastuusta. Mutta hänen oli ollut pakko puuttua moneen asiaan, joka olisi kuulunut miehille — ja Erlend oli pitänyt aivan luonnollisena, että ne olivat hänen niskoillaan. Ja silloin ei ollut hauska nähdä hänellä tuota korskeaa ja luotaantyöntävää ilmettä Kristiinan tahtoessa tietää mitä hän toimi omin päin — mikä koski kuitenkin heidän kaikkien hyvinvointia.
Kristiinaan vaikutti syvästi Erlendin ja Simonin välinen epäsopu. Ramborg oli hänen ainoa sisarensa. Ja nyt vasta ajatellessaan, että hänen täytyi olla vailla Simonin seuraa, huomasi hän oikein, miten paljon hän oli ruvennut pitämään tuosta miehestä ja kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa hän oli tälle — Simonin ystävyys oli ollut hänen paras tukensa vastoinkäymisissä.
Ja hän tiesi, että tästä nyt alettaisiin puhua koko kulmakunnalla — että jørundgaardilaiset olivat nyt joutuneet riitaan Formon Simoninkin kanssa. Simonista ja Ramborgista piti jokainen. Kristiinaan, hänen mieheensä ja poikiinsa katsottiin enimmäkseen karsain ja epäluuloisin silmin, sen hän oli huomannut jo pitkän aikaa. Nyt he tulivat jäämään aivan yksin.
Kristiina oli vaipua maahan surusta ja häpeästä ensimmäisenä pyhänä tullessaan kirkonmäelle ja nähdessään Simonin seisovan siellä eräässä miesparvessa. Tämä tervehti häntä ja hänen perhettään päätään nyökäyttäen, mutta ensi kertaa hän jätti tervehtimättä heitä kädestä pitäen ja puhelematta heidän kanssaan.
Mutta Ramborg tuli sisarensa luokse ja tarttui hänen käteensä:
"On ikävä, että miehemme ovat joutuneet riitaan — mutta eihän meidän, sinun ja minun, silti tarvitse olla epäsovussa", sanoi hän, nousi varpailleen ja suuteli Kristiinaa, niin että kaikki kirkkomäellä olevat sen näkivät. Mutta Kristiina tiesi asianlaidan — hän tunsi, ettei Ramborg sentään ollut niin kovin pahoillaan. Hän ei ollut koskaan pitänyt Erlendistä — Herra tiesi eikö juuri hän ollut kiihottanut miestään Erlendiä vastaan, tieten tai tietämättään —.
Ramborg tuli kuitenkin sen jälkeenkin aina tervehtimään sisartaan heidän kohdatessaan toisensa kirkon edustalla. Ulvhild kysyi kovaa, miksi täti ei enää käynyt heidän luonaan, juoksi sitten Erlendin luo ja syleili tätä ja heidän vanhimpia poikiaan. Arngjerd seisoi hiljaa äitipuolensa vieressä, tervehti Kristiinaa kädestä ja oli hämillään. Simon ja Erlend poikineen väistivät toisiaan tarkoin.
Kristiina kaipasi myös sisarenlapsiaan. Hän oli ruvennut pitämään noista molemmista tytöistä. Ja eräänä päivänä, kun Ramborg oli tuonut poikansa messuun, Kristiina suudellessaan sitten kirkkotoimituksen jälkeen Andresta purskahti itkuun. Tuo pieni, kituvan näköinen poika oli käynyt niin rakkaaksi hänelle, eikä hän voinut sille mitään, että hän nyt, kun ei hänellä itsellään enää ollut ihan pieniä lapsia, tunsi kuin lohdutusta siitä, että sai puuhailla Formon pikkumiehen kanssa ja hemmotella häntä vanhempien tuodessa hänet Jørundgaardiin.