"En tarkoittanut oikein sitäkään, Simon. Mutta sinä et ole koskaan pitänyt minusta sillä lailla kuin hänestä. Sinä muistelet häntä yhä — minua et muista usein, milloin minä en ole edessäsi."
"En mahda sille mitään, Ramborg, että miehen sydän on luotu sellaiseksi, että se, mikä on kirjoitettu siihen sen nuorena ollessa, jättää syvemmän arven kuin kaikki myöhemmät piirrot —"
"Etkö ole kuullut sitä sananpartta, että miehen sydän liikahtaa ensiksi äidin kohdussa ja kuolee viimeksi hänen rinnassaan?" sanoi Ramborg hiljaa.
"En —. Onko sellainen sananparsi —? Voi se olla tottakin." Simon siveli keveästi Ramborgin poskea. "Mutta jos me aiomme nukkua tänä yönä, on meidän mentävä sänkyyn heti", sanoi hän väsyneesti.
* * * * *
Ramborg nukkui hetken kuluttua, ja Simon veti hiljaa käsivartensa hänen niskansa alta, siirsihe sängyn ulommalle laidalle ja veti taljan leukaansa asti. Hänen paitansa oli aivan märkä hartian kohdalta Ramborgin kyyneleistä. Simon sääli vaimoaan sydämestään — ja samalla hän tunsi uudelleen sydämessään heräävän epätoivoa siitä, ettei hän enää voisi jatkaa yhdyselämäänsä kohtelemalla Ramborgia kuin sokeaa, kokematonta lasta. Hänen täytyi tottua tietämään, että Ramborg oli varttunut nainen.
Ikkunan takana alkoi jo valjeta — toukokuun yö oli loppumaisillaan. Simon oli äärettömän väsynyt — ja huomenna oli messupäivä. Mutta ei hän mene kirkkoon huomenna — vaikka siitä voisi olla siunausta. Hän oli luvannut Lauritsalle kerran, ettei hän milloinkaan laiminlöisi messua muuta kuin pätevästä syystä — mutta ei siitä ollut ollut hänelle suurtakaan apua, että hän oli pitänyt tuon lupauksen vuodesta toiseen, mietti hän katkerasti. Huomenna hän ei ratsasta messuun —.