Joulusta kuuden viikon kuluttua kuoli vihdoin Aasa Maununtytär, ja hänen lapsensa, Ivar ja Magnhild, valmistivat suuret hautajaiset.
Viimeisten seitsemän vuorokauden aikana, jotka isoäiti oli elänyt, ei Ingunn ollut nukkunut kuin hiukkasen silloin tällöin, pukimissaan. Ja kun ruumis oli kannettu ulos, pyysi hän saada jäädä makaamaan. Hän vääntelehti vuoteessaan; väliin hän nukkui, väliin makasi valveilla, tuijottaen eteensä kykenemättä lainkaan ajattelemaan edessään olevaa tulevaisuutta.
Mutta hautajaisiin hänen oli noustava ylös ja liikuttava vieraitten parissa. Kukaan ei ihmetellyt, että hän näytti varjolta tummansinisessä surupuvussaan, mustaan harsoon verhoutuneena. Hän oli harmaankellervä kasvoiltaan, iho oli kiiltävä ja kireä poskilta, silmät mustat ja väsyneet — ja suvun miehet ja naiset tulivat hänen luokseen lausuen melkein kaikki hänelle hyviä ja kiittäviä sanoja. Magnhild-rouva oli kertonut, että Ingunn oli niin uskollisesti hoitanut isoäitiä kaikkina näinä vuosina.
Niin kanttori, mestari Torgard, kuin Reynen nimismies olivat hautajaisvieraitten joukossa. Ja yhtäkkiä Ingunn muisti — Teitin! Hän oli melkein unohtanut hänet. Tuntui kuin hän ei oikein olisi kyennyt käsittämään Teitin ja oman onnettomuutensa välistä yhteyttä — nytkin, kun Teit johtui hänen mieleensä, hänestä tuntui, kuin hän olisi joutunut muistelemaan tuttavaa, josta hän kerran oli pitänyt, mutta sitten oli heidän välillään tapahtunut jotakin ikävää, joten hän ei viitsinyt ajatella häntä enää.
Mutta nyt hän ajatteli: mitä oli Teit sanonut puhemiehilleen ilmoittaessaan peruutuksensa? Jos Teit oli paljastanut heille hänen menettelynsä — niin silloin hän olisi kadotettu. Hänen täytyi koettaa päästä selville, tiesivätkö he mitään. Mutta hän tunsi olevansa kuin köyhän tamma, joka on ollut valjaissa ja rehkinyt raskaan kuorman edessä ja jolle nyt lisättäisiin kuormaa.
"Eihän sinun oppinut apulaisesi olekaan mukana?" uteli hän Reynen
Gunnarilta niin välinpitämättömästi kuin suinkin.
"Teitiäkö tarkoitat? Ei, hän on lähtenyt luotani. Vai niin, vai kysyt sinä häntä? Hänellähän oli mukamas asiaa tänne Bergiin tuon tuostakin — onko totta, että hän juoksi sinun perästäsi?"
Ingunn yritti hymyillä:
"Ei minun tietääkseni. Hän sanoi — hän sanoi, että hän aikoi lähettää luokseni kosijat — ja yhdeksi sellaiseksi hän oli aikonut sinua. Kielsin häntä, mutta —. Onko se totta?"
Nimismies hymyili hänelle veitikkamaisesti: