"Jään mieluummin Bergiin", vastasi Ingunn hiljaa. "Jos pidätte minut luonanne edelleen, vaikka isoäiti on poissa."
Mutta Tora jatkoi yhä esityksiään: hänellä oli itsellään viisi lasta ja sitä paitsi hän oli saanut kasvateikseen Haakonin sisaren äidittömät kaksoset, joten hän tarvitsi Ingunnin apua.
Magnhild-rouva huomasi Ingunnin laihojen, kärsineiden kasvojen käyvän tuiki onnettomiksi ja hän ojensi kätensä Ingunnia kohti:
"Jää vain tänne! Saat asunnon, ruoan ja vaatteet niin kauan kuin minä elän — tai kunnes Olav palaa ja vie sinut kotiinsa; sillä uskon varmasti hänen tulevan kerran, jos Jumala suo, ja ellei hän ole kuollut. — Luuletko", sanoi hän pilkallisesti Toralle, "että Haakon kohtelisi sukulaisnaistansa Frettasteinissä sillä tavoin, kuin Steinfinnin tyttärellä on oikeus vaatia? Ingunnin pitäisi kai kulkea isänsä kartanossa paimentamassa hänen ja Helga Gautintyttären sikiöitä —! Olen ajatellut antaa sinulle tämän —", hän otti esiin suuren kultasormuksen, jonka oli perinyt äidiltään, "— muistoksi siitä, että hoidit äitiämme ja palvelit häntä uskollisesti kaikkina näinä vuosina."
Hän tarttui Ingunnin käteen aikoen pujottaa sormuksen sormeen, mutta sanoi äkkiä:
"Mutta minne olet pannut kihlasormuksesi — etkö käytä sitä enää? Lapsi raukka, olet tainnut raataa niin ankarasti, että kätesi ovat aivan turvottuneet."
Ingunn tunsi Toran säpsähtävän. Hän ei rohjennut katsoa sisareen — mutta vilkaisi sittenkin salavihkaa. Toran kasvot olivat liikkumattomat, mutta silmissä näkyi levoton häive. Lattia pyöri Ingunnin silmissä — hän käsitti yhden ainoan ajatuksen: jos minä nyt pyörryn, saavat he tietää kaiken. Ja oli kuin hän olisi kuullut vieraan ihmisen puhuvan, kun hän kiitti tätiä kalliista lahjasta; eikä hän tiennyt miten oli tullut entiselle paikalleen, löytäessään itsensä istumasta.
Hän seisoi pihaveräjän suulla illalla huudellen ja vihellellen erästä koiraa luoksensa. Silloin Tora tuli häntä kohti.
Ei ollut kuutamon aika, mutta musta taivaankansi oli täynnä säihkyviä tähtiä. Nuo kaksi naista seisoivat siinä kääriytyneinä tiukasti huppuvaippoihinsa, liikutellen jalkojaan lumipöperössä ja puhellen susista, jotka olivat olleet kovin rohkeita viime viikkoina — Ingunnin aina väliin viheltäessä ja kutsuessa huolestuneella äänellä: "Tota — Tota — Toota, seh!" Oli niin pimeä, etteivät he voineet nähdä toistensa kasvoja, Toran kysyessä äkkiä hiljaa ja kumman arasti:
"Ingunn — et suinkaan sinä ole sairas?"