"Vaikka antaisit Eirikille kauneimman varsan taivaan alla — ja hopeisen satulan ja kultaiset suitset — niin mitä se hyödyttää, Olav, kun et voi muuttaa mieltäsi, etkä katsoa poikaa muuta kuin karsaasti."
"Tuo ei ole totta", sanoi Olav vihaisesti ja kiivaasti. "Kyllä sinä olet raskas, senkin lemmon imisä", sanoi hän sitten, saatuaan ilveksen keihään päälle ja punnitessaan taakkaa olkapäällään. "Käytä nyt järkeäsi, Ingunn", sanoi hän vähän leppeämmin. "Voiko minulla olla iloa pojasta, joka on astuva jälkeeni tämän talon isännäksi, jos hän saa aina kätkeytyä sinun helmoihisi, vaikka hän on jo siinä iässä, että tarvitsee isän neuvoja ja kuritusta? Jätä Eirik minun käsiini, muuten hänestä ei tule miestä milloinkaan."
Kukkulalla puhaltava tuuli liehutti Olavin isoa, harmaata vaippaa, ja hänen mustan villahattunsa leveät lierit lepsuivat. Olav oli viime vuosina vanhentunut kovin — lihava hän ei ollut nytkään, mutta hänen vartalonsa oli sentään tullut paljon pyylevämmäksi, varsinkin se oli pyöristynyt ja levinnyt olkapäiden vaiheilta. Ja hänen vaaleat silmänsä näyttivät pienemmiltä ja entistä terävämmiltä, siksi että hänen kasvonsa olivat nyt ahavoituneen ruskeat. Niiden valkuainen oli alkanut verestää hiukan, nähtävästi siitä, että hän nukkui liian vähän.
Olav tunsi Ingunnin kulkevan takanaan ja tuijottavan häneen ja viimein hänen täytyi kääntää päätään. Tuimasti hän vastasi toisen valittavaan katseeseen.
"Minä tiedän, mitä sinä ajattelet, Ingunn. Sanoin pahan sanan äsken vihapäissäni — Luoja tietää, että toivoisin sen jääneen sanomatta."
Ingunn kyyristyi kokoon kuin iskua odottaen. Olav jatkoi — koettaen pysyä tyynenä:
"Mutta sinun ei pidä tehdä niin, Ingunn, että piilotat hänet minulta aivan kuin pelkäisit minun —. En ole milloinkaan rankaissut Eirikiä liian kovasti."
"En muista isäni lyöneen milloinkaan sinua, Olav."
"Ei, Steinfinn ei viitsinyt vaivautua niin paljon minun tähteni, että olisi ruvennut kurittamaan minua. Mutta minä en ole milloinkaan syönyt sanaani — sinulle antamaani sanaa, Ingunn, olkoon muu miten hyvänsä. Ja minä olen ilmoittanut kaikille, että Eirik on meidän poikamme, — sinun ja minun."
Olav näki toisen olevan maahan vaipumaisillaan. Mutta hänestä tuntui, että tällä kertaa hän ei voinut peräytyä — puhua perästäpäin niinkuin olisi tahtonut lievittää sanojensa vaikutusta. Hän jatkoi siis yhä: