— "Enkä minä ollut silloin taakkana sinulle — Olin terve ja vahva."
"Ei, ei, Ingunn." Olav hymyili heikosti ja siveli hänen kättään. "Vahva et ole ollut koskaan, rakas ystävä!"
* * * * *
Hestvikeniin tuli raskas talvi.
Olav eleli kotosalla koko ajan, hän ei katsonut voivansa olla poissa Ingunnin luota yhtään ainoata yötä. Tämä kärsi kovasti pitkällään olosta, koska oli niin laihtunut, ja lisäksi hän oli saanut jotakin vikaa selkäänsä: maattuaan yhdessä asennossa jonkin aikaa hänestä tuntui kuin kipu olisi lähtenyt nousemaan kylkiluun alta ja täyttänyt koko hänen rintansa. Ainoa, mitä hänelle saattoi tehdä, oli kääntää ja muutella häntä usein. Kiinteätä ruokaa hän ei voinut nauttia lainkaan; häntä pidettiin elossa juottamalla heravoivelliä, lientä ja maitoa, jota hän sai nauttia pienin kulauksin.
Hän oli koettanut näperrellä ompelutöitä siinä maatessaan, mutta heti kun hän piti käsiään koholla vähän aikaa, puutuivat ne niin, ettei hän voinut neuloa eikä sitoa. Ja niin hän makasi liikkumatta. Koskaan hän ei valittanut sanallakaan, ja hän kiitti hiljaa ja lempeästi, kun joku tuli kääntämään häntä tai kohentamaan pieluksia. Välistä hän myös nukkui paljon päivisin, mutta yöllä hän sai harvoin unta silmiinsä.
Olav antoi tulen palaa liedellä läpi yön ja oli pannut oven kamarinoviaukkoon, niin että saattoi sen sulkea, ja tupa pysyi lämpimämpänä. Talvi ei ollut kovin kylmä, mutta savu oli alituisena kiusana.
Ja niin hän valvoi sairaan luona yön toisensa perästä. Eirik makasi hänen selkänsä takana nukkuen, Liv nukkui penkillä ja Cecilia lähinnä seinää äitinsä vieressä. Olav makasi horroksen tapaisessa unessa, mutta se ei ollut koskaan niin syvä, ettei hän olisi kuullut, milloin kipinä räiskähti liedestä tai Ingunn voihkaisi melkein kuulumattomasti — jolloin hän oli samassa ylhäällä ja hänen luonaan. Koko talvena hän ei riisunut vaatteitaan muulloin kuin saunapäivinä.
Hän kävi polvilleen vaimonsa vuoteen viereen, pisti kämmenensä ensin hänen hartioittensa alle, sitten istuinlihasten alle ja viimeksi kantapäiden alle, pitäen niitä kourassaan hetken aikaa. Hän pelkäsi sairaalloista kauhua tuntien, että Ingunn saisi makuuhaavoja. Se oli kuin viimeinen sammuva kekäle kaikesta, mitä hän ennen oli tuntenut hänen ruumistaan kohtaan — hänestä tuntui, ettei hän jaksaisi nähdä ihon repeävän ja haavojen syöpyvän Ingunnin lihaan, niin kauan kuin hän oli elossa. Hänen oli aina ollut vaikea sietää mätähaavojen näkemistä ja hajua, vaikka tuo heikkous hävetti häntä. Ja sittenkin hän rukoili palavasti Jumalaa, ettei sitä ainakaan tapahtuisi — rukoili sitä yhtä paljon itsensä kuin Ingunnin tähden.
Hän kävi katsomassa tulta.