"Se on äitisi isän nimi."
"Sitä hän tuskin on ajatellut. Sehän oli hänen isänsä nimi."
Olav näytti aikovan kumartua vaimonsa yli, mutta sitten hän kääntyi äkkiä ja meni kiireesti ulos.
Ingunn ei nyt nähnyt häntä ennen kuin ilta-aterialla.
— Liviltä hän oli kuullut hänen menneen pajaan aamulla, eikä kukaan ollut nähnyt talon isäntää sen jälkeen koko päivänä. — Näytti siltä kuin hän olisi itkenyt enimmän ajan —.
Sitten tuli yö. Olav ja Ingunn jäivät kahden tupaan — Eirik nukkui seinän puolella isän sängyssä. Olav hoiteli sairasta kuten muinakin öinä. Ja vaimo näki hänen nytkin monta kertaa olevan purskahtamaisillaan itkuun. Eikä hän uskaltanut sanoa sanaakaan miehelleen, joka nyt oli saanut pojan, jota hän ei koskaan voisi taluttaa viereensä isännän paikalle perintökartanossaan. Entä Eirikin — kun hän itse oli poissa —.
Hämärästi Ingunn aavisti, ettei Olav ollut noin liikuttunut ainoastaan surusta oman poikansa tähden.
— Olav ei ajatellutkaan niin paljon lasta. Hän itki enimmin itseään — viimeisen kunniansa ja ylpeytensä rippeitä, jotka nyt olivat tahrattuna ja muserrettuna hänen jalkojensa juuressa.
Vasta Olavinmessuksi Olav Auduninpoika oli saanut Aukenin rakennukset siihen kuntoon, että Torhild Bjørnintytär saattoi muuttaa sinne talouksineen. Olavin miesten oli määrä saattaa hänet tavaroineen yli vuonon. Olav itse oli Saltvikenissä päivänä, jolloin muuton piti tapahtua.
Ingunn makasi kuunnellen — hän oli antanut avata molemmat pihaan vievät ovet. Hän kuuli kuormahevosten tulevan, niiden kaviot kopisivat vuorta vasten. Sitten kuului lehmänkellon ääni ja pienempää kopinaa — lapset, Rannveig ja Kaare, juoksentelivat ajaen lampaita ja vuohia.