"Älä tee niin, Olav. Ei reunalle — siellä ei kestä —."
Ehkä hän oli vain puhunut unissa — nähnyt unta, että Olav aikoi lähteä heikolle jäälle. Mutta saattoi olla niinkin, että hän oli saanut tietää, siellä missä oli, mitä hänelle oli tapahtunut yöllä. Että hän ja Eirik olivat saaneet tietää siitä — ja molemmat olivat rukoilleet armoa.
Lapsilla ei ollut ketään muita kuin hän. Hallvard Steinfinninpoika kaukana pohjoisessa, Frettasteinissä, oli heidän lähin sukulaisensa. Ja Olav arvasi mitä Hallvard tuumisi siitä, jos hän nyt astuisi esiin ja tunnustaisi kahdentoista vuoden vanhan salamurhan. Lapset eivät saisi kokea paljon lämpöä enonsa luona. Ja silloin kävisi selville, kuka Eirik oli.
Sillä silloin hänen täytyisi tunnustaa sekin, että hän oli tahtonut sysätä esiin väärän perillisen, kavaltaa isäinsä perinnön lähimmiltä sukulaisiltaan vieraalle.
Jos hän teki, kuten oli päättänyt tuona yönä, ei hän nähnyt enää muuta kuin yhden mahdollisuuden lapsilleen: Cecilia hänen täytyi antaa äidinperintöineen Nonneseterin sisarkuntaan ja Eirik kirkolle tahi saarnaveljien luostariin.
Olav joutui syvän järkytyksen valtaan — tuoko oli tarkoitus? Tuliko hänen sukunsa loppua häneen siksi, että hän oli lyönyt kruunun päästänsä tekemällä konnantyön? Pitikö hänen jäädä lapsettomaksi mieheksi, koska ei ole hyvä, että pahantekijä jatkaa sukuaan? Ja eivätkö lapset, jotka hän oli siittänyt eläessään maanpakolaisuudessa uhmamielin, saaneet jatkaa edelleen sukua, jonka hän oli tuominnut onnettomuuteen. Yksi poika hänellä oli, yksi ainoa, jota hän ei milloinkaan voinut tuoda sukuun. Ja hänen ainoa tyttärensä oli katoava maailmasta luostarin portin taa.
Eirik. Toisin ajoin hän luuli tuntevansa sääliä poikaa kohtaan. Hänen oli vaikea työntää tätä takaisin siihen asemaan, mistä hän kerran oli ollut halukas nostamaan Ingunnin salaa siitetyn pojan. Hänestä tuntui välistä siltä, kuin hän olisi pitänytkin tuosta pojasta, kaikesta huolimatta.
Varsinkin öisin, kun Eirik nukkui hänen takanaan sängyssä, oli hän tuntenut, ettei hän mitenkään hennonut työntää tuota lasta takaisin niihin oloihin, mihin tämä olisi kuulunut.
Mutta sitten taas, kun hän kuuli pojan telmivän ulkona renkien parissa, nauravan aivan kuin olisi unohtanut äitinsä kuoleman, tuntui Olavista kuin Eirik olisi ollut hänen raskain taakkansa nyt; tuo poika se oli eniten tiellä, pahimpana esteenä ja vaikeutena nyt, kun hän aikoi murtautua kaiken sen läpi, mikä esti häntä saamasta rauhaa ja lievitystä sieluntuskalleen.
Hän huomasi liukuvansa yhä kauemmas päätöksestä, jonka oli tehnyt Ingunnin kuoleman edellisenä yönä. Mutta sitä hän ei tiennyt, joutuisiko hän takaisin entiseen ryteikköön vastoin tahtoaan, vai oliko hän lähtenyt karkuun itse, koska ei sittenkään uskaltanut astua esiin, kun tosi oli edessä.