»Minä olen itsekin ajatellut, Olav, lähteä tästä kohta puoleen kotiin. Ellet sinä joudu pulaan — lasketko sinä minut lähtemään jo ennen heinäntekoa?»
»Sehän on selvä, että minä lasken. En suinkaan minä tahdo sinun oleilevan täällä renkipoikanani, kun sinä et enää tarvitse minun suojelustani.»
»Eihän toki, enhän minä mikään sellainen olekaan; mutta ymmärräthän sinä minun pysyvän täällä, niin kauan kuin sinä minua tarvitset.»
Olav pudisti päätään. Aslak siirteli teroittamiaan viikatteita; hän näkyi olevan hyvin liikutettu. Sitten hän kääntyi suoraan Olaviin päin. Hän oli hyvin vakava: kaunis mies hän oli, voimakkaat, punertavat kasvot olivat kirkkaat ja rehelliset, hiukan ulkonevat silmät eivät häirinnee ensinkään.
»Jos minä palaisin takaisin, Olav, heti kun isäni tai vanhin veljeni ovat valmiit seuraamaan minua etelään — sinä ymmärtänet, mistä omaiseni puhuisivat kanssasi?»
Olav ei vastannut. Aslak jatkoi:
»Ymmärräthän sinä, millä asialla me tulisimme? Millä lailla sinä ottaisit meidät silloin vastaan ja minkälaisen vastauksen isäni saisi sinulta?»
»Jos sinä tarkoitat sitä, mitä minä arvelen», Olav vastasi hyvin hiljaa ja epäselvästi, »niin sanon sinulle, ettei sinun pidä vaivata omaisiasi tekemään näin pitkää matkaa turhan tautta.»
Aslak hätkähti.
»Voitko sinä sanoa sen niin varmaan, Olav — ennenkuin sinä olet kuullut, mitä ehtoja me sinulle voisimme tarjota? Onhan tosin totta, että sinä voisit saada rikkaamman vävyn, mutta sinä voisit saada köyhemmänkin. Ja rikkailla miehillä on harvoin arvokas suku tai ovat suurimmassa arvossa pidettyjä — ei ainakaan nykyjään — jollet sinä etsi heitä näiden suurtilallisten ja ritarien joukosta, joitten kanssa et ole halunnut olla koko Hestvikenissä oloaikanasi kosketuksissa. Minä polveudun siksi hyvistä ja vanhoista suvuista joka puolelta, että siinä suhteessa olen kyllä tyttäresi veroinen, eikä koko Heidmarkissa ole montakaan miestä, jotka nauttivat niin suurta arvonantoa kuin isäni.»