Hän oli etukäteen lähettänyt sanan, että hän tuo tullessaan ystävänsä Jørund Kolbeininpojan Gunnarsbystä, ja hän pyysi isää ottamaan vieraan hyvin vastaan.

Heinän tuoksu ja kukkivien lehmusten lemu täytti laaksossa kesäkuuman ilman Eirikin ratsastaessa pitkin Hestvikenin joen vartta. Rundmyrissä oli heinä niitettynä, tummana ja vähän pilaantuneena pitkin niittypalasia; köyhän torpan ympärillä kasvoi metsä syvänä ja hiljaisena imien itseensä auringonpaistetta. Anki astui ulos kuullessaan jonkun ratsastavan, varjosti kädellä silmiään ja läksi juosta hölkyttämään laiha kaula pitkänä, selkä köykyssä, heiluttaen liian pitkiä käsivarsiaan. Häntä seurasi parvi puolialastomia, avojalkaisia lapsia, ja viimeisenä tulla hynttäsi Liv itse, kantaen nuorinta käsivarrellaan ja jo taas uutta odottaen; hänen kasvonsa olivat niin vanhentuneet, että hän muistutti leuattomine naamoineen kanaa, jonka kaula oli vallan höyhenetön.

Eirik jäi istumaan hevosen selkään, jotta he oikein näkisivät hänet. Mutta ensimmäisten tervehdysten tultua vaihdetuksi täytyi hänen sentään laskeutua maahan, ja Anki tarkasteli hevosta ja silitteli sitä Livin kehuessa Eirikin ja hänen toveriaan. Eirikin oli pakko lähteä mökkiin sisälle.

Huoneen hapan ja huono ilmakin tuntui rakkaalle ja kotoiselle. Pyöreä, seinätön maakuoppa suippeni kattoa kohti kuten teltta, siinä oli kaksi korkeampaa osaa, käytävä välissä, ja käytävän pohja oli märkänä pahanhajuisesta liejusta: ihmisten täytyi istua jalat ylhäällä penkillä. Sisällä oli pimeässä ylt’ympäri kaikenlaista roskaa ja jätteitä läjissä. Eirik muisti kaikkea ihmeellistä ja luvatonta: hän oli maannut täällä kuunnellen korvat hörössä kaikenlaisten kulkurien juttuja elämästä, joka kului pimeänä ja salaperäisenä kuten likavesi Livin lätäkössä, talonpoikais-asutusten laillisen ja päivänselvän elämän ulkopuolella, kesäisin kuusenjuurimajoissa ja kallion kielekkeitten alla, sekä elämästä suurtiloilla — talonpoikain, kaupunkilaisten, pappien elämästä, sellaisena kuin se näyttää kerjäläisten makuusijoilta. Hän kuuli sellaisten tavaroitten salakaupasta, joita kuningas oli kieltänyt myymästä, ryöstöistä ja salaisista taioista, siveettömästä elämästä miesten ja naisten kesken, jotka kuljeskelivat yhdessä jonkin aikaa ja sitten erosivat, Olavinjuhlasta ja kirkonvihkiäismessuista ja puhtaasta pakanuudesta, pyhistä kivistä ja puista. Täällä hän oli voittanut pelissä hopeasilaisen puukon, jonka hän oli lahjoittanut pois, koska ei uskaltanut pitää sitä. Ja tuolta nurkasta he löysivät kerran kuolleen lapsen — äiti oli sen yöllä maannut kuoliaaksi ja sen jälkeen jatkanut matkaansa. Liv korjasi ruumiin pois. Eirik oli ollut jännityksestä melkein sairaana — entäpä jos isä saa tietää, että sellaista tapahtuu Hestvikenin alustalaisilla! Sitä ei ollut hauska ajatella, ja siinä oli kuitenkin oma nautintonsa! Se tuotti hänelle jonkinlaista korvausta isänsä luona kärsimiin, ikuisiin tappioihin — tietäisipä vain isä, mitä hän uskalsi kuulla ja nähdä ja tehdä täällä Rundmyrissä! Mutta isä ei tiennyt hänen tällä lailla uhmaavan häntä. Vieläpä silloinkin, kun hän ensimmäisen kerran teki syntiä naisen kanssa, hän teki sen kostaakseen isälle. Jälkeenpäin, kun hänen oli hiivittävä aittaan varastettava naiselle lupaamansa naudanreisi, häntä kuvotti sekä häpeä että pelko, eikä hän ollut selvillä, kumpi oli voimakkaampi, hänen katumuksensa vaiko jonkinlainen ilo siitä, että oli uskaltanut tehdä sellaista, josta isä raivostuisi — jos saisi sen tietää.

Eirik poimi kärpäsiä vanhasta kauhasta ja joi — maito oli kitkerän hapanta ja karvasta, mutta Livin maidossa oli oma tuttu makunsa. Sitten hän istui kädet pystyssä olevien polvien ympärillä kuunnellen Ankin ja Livin juttelua: niin, heillä oli nyt hyvin Cecilian ja Bothildin emännöidessä — ei, Olav ei puuttunut siihen milloinkaan, ei Märtan kieltoon eikä tytärten anteliaisuuteen. Heidän juttuunsa punoutui uutisia kuolemantapauksista ja syntymisistä ja paikkakunnan vierailuista, Hestvikenistä ja ruotsalaisten hävityksistä — aina mikäli ne olivat koskeneet heidän elämäänsä.

Eirik kuunteli toisella korvallaan. Hän istui uneliaanlaisena, antaen muistojen liukua ohitseen, hymyillen miettien, miten asiat nyt järjestyisivät. Hän oli kuljeskellut niin paljon maailmalla, että hän arveli olevansa vanha ja haavoittumaton. Oven ulkopuolella aurinko loisteli kivipaadelle ja sammalelle, alempana kimaltelivat suonsilmät lepikon läpi, ja takana kohosi kuusikon tumma seinä. Se oli hänen maataan ja hänen metsäänsä, tämä mökki oli hänen ja nämä ihmiset olivat hänen: hänen sydämensä lämpeni pohjiaan myöten heidän suurta kurjuuttaankin kohtaan. Hän olisi heille hyvä, sillä he olivat olleet hänen lapsuudessaan hänelle uskollisia —.

Jørund Rypa huusi ulkoa — hän makaili nurmikolla, häntä ei ollut haluttanut mennä sisään sellaiseen loukkoon. Anki ja Liv ja koko lapsilauma seurasi Eirikiä hänen ulos mennessään.

Joki, myllypuro, solisi pienenä ja surkastuneena kivien lomitse. Eirik tunsi jok’ainoan syvemmän kohdan, jossa hänellä oli ollut tapana pyydystellä forelleja. Riippuvien oksien alla edestakaisin liitelevät kiiltävän viheriät kärpäset saattoivat olla samat vanhat kärpäset, siellä kasvoi virmajuuria ja sinikelloja samoilla paikoilla, missä niitä ennenkin oli kasvanut. Hän ratsasti toisen niittysaran sivu toisensa jälkeen; toisin paikoin oli heinärukoja vielä ulkona. Huumaavat tuoksut täyttivät ilman: täällä lehmukset peittivät koko kivikon ja painautuivat vuorenseinämää vasten hunajankeltaisten kukkakimppujen loistaessa tummien, limittäisten lehtien lomista. Ja siinä, missä raskas kuusikko työntyi ratsutielle asti, peitti maan vanamo lonkeroineen, jotka olivat täpötäynnä vaaleanpunaisia kaksoiskelloja.

Tuolla oli se pieni, ulkoneva kallio, jonka alta hiekasta hän oli löytänyt ukonvaajoja — isä kutsui niitä lapinnuoliksi. Hän kahlasi joen poikki läheltä sen suuta ja tuli pois pikkumetsiköstä — vanha, tuttu lahti levisi auringon hohteessa hänen eteensä. Toisella puolella kohosi Härkätunturi, sen sileässä, punaisessa seinämässä kuvastui lahti kirkkaana verkkona, eteläpuolella laskeutuivat niitetyt heinämaat ja lainehtivat, vaaleat viljavainiot Hevosen jyrkän, mustan kiiltävän vuoriseinän juurella, ja kesän sinistä auerta vasten talojen katot kuvastuivat tunturinhuippujen edessä, vuoren kupeella. Siellä ylhäällä kohosi savu katoista; vuono levisi edessä tuulenvirissä tumman sinisenä hohtaen. Polun joka kivi- ja pellon joka korsi oli hänen, ja hän rakasti niitä.

Sauna oli tuolla niityllä ikäänkuin itsekseen, edessä suuri lato. Hän ratsasti pientä töyryä ylös, josta vähän lumen aikana oli niin vaikeata päästä kuormareellä. Ja nyt hevosen kaviot iskivät kalliopaateen.