Suurtuvan ovesta astui isä sisaren seuraamana. Isä oli juhlapuvussa, pitkässä, viheriässä nutussa, hopeavyö vyöllään; hän astui poikaansa vastaan suorana ja arvokkaana. Hän oli vasta ajanut partansa ja suorinut tukkansa hänen kauniit hiuksensa kiersivät kiharaisina nelikulmaisia, kivenharmaita kasvoja veristävine vaaleansinisine silmineen. Tukka oli nyt hopeanharmaa, pehmeissä laineissa näkyi hohtavia, kellanvalkeita juovia. Eirik oli aina kuvitellut kaikkivaltiasta Isä Jumalaa oman isänsä näköisenä.
Hän oli maailman kaunein ja miehekkäin mies. Hän oli sitä vieläkin, vaikka pää oli harmaa ja kasvojen oikea puoli ikäänkuin sisään painunut ja poski suuren arven rypistämä ristiin rastiin. Molemmat nuorukaiset hyppäsivät hevosen selästä, Eirik tarttui isän ojennettuun käteen ja suuteli sitä.
Sitten Olav tervehti Jørundia, toivottaen hänet tervetulleeksi.
Cecilia astui esiin. Hän kantoi kaksin käsin vanhaa juomasarvea; hänkin oli juhlapuvussa, valtoimet hiukset hohtavina tarmokkaitten kasvojen ympärillä. Hän seisoi neuvottomana katsoen nuorukaisesta toiseen, sitten isä nyökkäsi; talon omalle pojalle oli tarjottava ensin.
Eirikin sydämeen tulvahti ikäänkuin koko riemun mitta olisi täynnä — tämä oli hänen sisarensa! Suorana ja sorjana ja suloisena kuten ne nuoret ritarien tyttäret, joita hän ei ollut voinut lähestyä — ja täällä hän tapasi kotinsa pirtinovella kauneimman ja vaaleimman kaikista suursukujen tyttäristä; se oli hänen oma sisarensa.
»Ensin vieraalle, siskoseni», Eirik virkkoi iloisena, ja Cecilia tervehti Jørundia, juoden hänen maljansa.
Sisällä oli tuli takassa, liekit leikkivät kalpeassa auringonvalossa, joka sisään virtaillessaan pani savun sinertämään kattohirsien alla. Lattialle oli paksulti sirotettu lehtiä ja kukkia; pohjoisvuoteessa, joka oli ollut Eirikin hänen kasvuaikanaan, oli uusi, punaisen ja keltaisen kirjava peite nahkasten päällä. Pöydälle oli katettu vierasruokia, ja kahden puolen Olavin kunnia-istuinta oli kaksi hopeasilaista sarvea, joista hänen ja Jørundin oli määrä juoda; Eirik ei ollut milloinkaan ennen saanut niistä juoda.
Kaikki kolme nuorta istuivat auringonlaskun jälkeen vartiovuorella. Eirik loikoi pienessä kuivassa kanervakuopassa kivien välissä, sisar istui vähän ylempänä, selkä suorana, pienet, lyhyet kädet ristissä helmassa. Eirik kuunteli hänen puhettansa hiljaisen, ihastuneen ilon vallassa — tyttö ei ollut monisanainen ja hän puhui kaikesta pikkuvanhan viisaasti.
Oli täysin hiljaista; vuoren alla lipattelivat ja solahtelivat laineet. Taivas oli aivan kirkas, lounaassa vain näkyi pieniä, punertavia pilviä. Vuonon voimakas valaistus hohti siskon kalpeilla kasvoilla hänen kääntäessään ne ylöspäin, tähystellessään, näkyisikö yhtään tähteä tänä iltana.
Jørund istui vähän syrjässä, hänkin puhui tänä iltana harvinaisen vähän, kuunteli vain siskosten juttelua ja katseli Ceciliaa.