Ei, vastasi Cecilia, kyllä talous oikeastaan lepäsi Bothildin hartioilla, Bothild oli paljon taitavampi. Ja hän oli pannut kaikki niin erinomaiseen kuntoon ja järjestykseen lähtiessään, että hänen, Cecilian, oli varsin helppo hoidella vähän aikaa yksinkin. Niin, Signe Arnentytär otti aina toisen heistä mukaansa käydessään naimisissa olevien tyttäriensä luona, tällä kertaa oli Bothildin vuoro lähteä — ei, hän ei tulisi aivan pian kotiin vielä; Helga odotti vasta Margretan messun aikana, ja Signe oli aina kauan tämän tyttärensä luona.
Ei, Bothild ei ollut vielä kihloissa, mutta isä alkaisi varmaankin kohta katsella, hänelle miestä. Niin, kyllä Bothild tekee varmaankin hyvän naimiskaupan; hänellä on joukko irtainta rahaa isoäitinsä jälkeen ja Olav kyllä lisäisi hänen myötäjäisiään, ja Bothild oli lisäksi niin taitava, hyvä ja kaunis — niin kaunis! Täällä vuonon rantamilla ei ollutkaan monta niin kaunista tyttöä kuin Bothild Asgerintytär, kaikki sanoivat niin. Hänen tukkansakin oli kuin silkkiä, ja niin pitkä ja paksu sitten, »niin ettei hän voinut sitä itse sukiakaan; minä teen sen; meillä on tapana palmikoida toistemme hiukset».
Eirik makasi hymyillen itsekseen ilosta. Hän iloitsi myöskin Jørundin nähdessä, minkälainen koti hänellä oli: suuri talo ja asukkaat kuten ylhäiset ainakin ja kaikki suuren talon tavoin järjestetty — vanhan tavan mukaan; rakennukset olivat pienet ja vanhat, täällä ei ollut mitään nykyisen muodin mukaista, mutta se oli sitä arvokkaampaa. Uusi sopi uusien sukujen ihmisille, jotka olivat kohonneet pienistä oloista, mutta sellaista ei kaivattu täällä Hestvikenissä; sitä ei tarvinnut Olav Auduninpoika eivätkä hänen lapsensa.
Eirik huomasi alhaalla pihalla isänsä tulevan tallista. Olav pysähtyi, katsoi ylös vuorelle, jossa nuoret istuivat, mutta hän ei huutanut eikä sanonut mitään, meni vain sisään. Cecilia nousi kuitenkin heti:
»Isän mielestä on jo varmaankin aika mennä sisään ja vuoteeseen. Ja sinäkin saatat olla väsynyt, sinä, veliseni.»
* * * * *
Eirik heräsi seuraavana aamuna kellojen kilinään ja ammumiseen, nousi kiireesti, pukeutui ja riensi ulos.
Aurinko oli hädin tuskin noussut koillisessa vaaran laelle ja paistoi tunturin jyrkkään seinään; kallion koloihin kasvanut heinä hohti ja säteili. Meri lepäsi peilikirkkaana ja valoisana; laakson nurmikoille lankesivat pensaitten ja puitten varjot pitkinä aamuauringon ensi valossa.
Viileässä aamunkoitteessa tuntuivat säteet suloisilta ja leudon pehmeiltä. Eirik saapui juuri silloin, kun viimeinen lehmä katosi metsään. Cecilia seisoi veräjällä sulkemassa sitä pajuraksilla, huudellen paimenille. Sitten hän palasi korkeaa pellonpiennarta pitkin, sillä hän oli avojaloin, ja kuja oli likainen. Hän oli työläisnaisen pukimissa, vanhassa, sinisessä hameessa, jonka hän oli kietonut ylös sääriin asti, ja hänen jalkansa olivat punaiset ja kasteisesta ruohosta kylmät.
»Joko sinä olet hereillä?» hän virkkoi veljelle. Niin, hän kyllä oli aina aikaiseen ylhäällä: »aamun ensimmäiset hetket ovat aina parhaat.» Hänestä läksi navetan haju ja hän oli lypsyn jäljiltä likainen valkoisiin käsivarsiinsa asti; ranteet olivat pyöreät kuin sorvatut. Molemmat lujat palmikot riippuivat rinnoilla lyhyinä ja paksuina ja ne kiertyivät nauhansa ympäri, niin kihara oli hänen tukkansa.