Cecilialla oli jotakin asiaa valkaisupaikalle. Eirik istuutui aitanportaalle katselemaan, miten hän hoiteli pellaviaan. Tyttö meni maitokamariin ja jutteli siellä Ragnan kanssa, Eirik seisoi sen aikaa ovella — Cecilia oli niin näppärä ja pirteä kaikissa käänteissään.
Veli seurasi hänen kintereillään, istui naistenpirtin portailla hänen peseytyessään ulkopuolella olevassa vesitiinussa ja viruttaessaan jalkojaan. Cecilia astui kynnyksen yli hänen ohitseen ja huusi sisältä huoneesta, haluaako hän tulla sinne katsomaan.
Naistenpirtti oli talon suurin huone; uusine, keltaisine seinähirsineen se oli pimeää arkitupaa paljon kauniimpi, ja huonekalut olivat kauniisti veistetyt; takan hahla päättyi avosuiseen, villin hevosen päähän. Pitkin seinää oli kangaspuita, keloja ja arkkuja; orrella riippui kokoon käärittyjä peittoja ja rahityynyjä. Cecilia, joka oli saanut jalkaansa sukat ja kengät, otti parhaat alas ja näytteli niitä.
Eräästä koristetusta arkusta sisar toi kiviruukun ja pienen hopeapikarin, hän täytti sen ja joi veljen maljan.
»Isä antoi tämän meille viime vuonna — meillä pitää olla tällainen, hän sanoi, jos sattuisimme saamaan vieraita. — Sinä olet nyt ensimmäinen —.»
»Kiitos. Se olikin hyvää viiniä!»
»Mutta eikö ollutkin väkevää? Se nousi meille päähän kerran eräänä iltana viime syksynä, Bothildille, minulle ja neitosille.» Hän katsoi veljeensä ja naurahti hämillään ikäänkuin olisi ollut tottumaton kertomaan vieraalle omista asioistaan. »Sen keksi eräs, Yngvild-niminen, hän ei ole enää meillä — me tanssimme täällä. Rannalla, vähän tästä pohjoiseen, piti olla leikkiä, ja sitten ne halusivat meitä kanssaan veneisiinsä mennessään, Gaute Sigurdinpoika ja Jon Tasall ja vielä jotkut muut mukana olleet, mutta isä kielsi, vaikka muassa oli kaksi Runjulista — se ei auttanut. Yngvild suuttui, hän sanoi isän kohtelevan meitä kovemmin kuin Groa-rouva luostarissaan kasvatettavana olevia lapsia —. Ja niin hän sai meidät panemaan syrjään ompeluksemme ja me tanssimme täällä ja joimme sitä viiniä, jota meillä oli vieraitamme varten varattuna —.»
»Mitä isä siitä sitten sanoi?» kysyi Eirik hymyillen. Hän ei ymmärtänyt mitään muuta kuin kirkkaan, vastaheränneen rakkautensa nuoreen, suloiseen sisareensa. Jokainen siskon sana ja jokainen hänen liikkeensä sai Eirikin sydämen tulvilleen iloa.
»Isäkö? No, eihän hän siitä mitään sanonut, ymmärräthän sinä sen. Mutta parin päivän kuluttua hän tuli ja pyysi meitä siirtymään arkitupaan ja nukkumaan sen ylisillä; nuorten neitosten on vaarallista nukkua yksin rakennuksessa, joka on niin lähellä rantaa. Me nukuimme täällä ennen yötkin. Ja kun Yngvild seuraavalla kerralla vastusti isää, hän vastasi, että lienee parasta tytön muuttaa takaisin kotiin isänsä luo, häntä hän varmaankin tottelee.»
»Onko isä teille niin ankara?»