Cecilia oli saanut ylleen hameen; se oli punainen, kauniisti kirjottu. Hän pani vyön vyölleen ja kiinnitti siihen sakset, puukon, kukkaron ja avainkimpun. Äskeinen pieni, avojalkainen karjapiika oli nyt komea, nuori talontytär.
»Hän on ankara siten, että hän pitää lujasti kiinni hyvistä tavoista kuten ennen vanhaan oli tapana — me emme saa avata suutamme emmekä katsoa vieraisiin ihmisiin päinkään. Mutta kyllähän sinä muuten tiedätkin, että hän tarkoittaa kaikessa meidän parastamme.» Hän haki arkustaan ja levitti vuoteelle hihattoman, avokaulaisen, ruskean samettipuvun, johon oli kudottu keltaisella silkillä renkaita ja ristejä. Siihen kuuluva pitkähihainen alushame oli kaula-aukosta punaista silkkiä ja rinta-aukossa kullatut hakaset. »Hän antoi meille, sekä Bothildille että minulle tällaiset puvut — se oli silloin, kun hän ei laskenut meitä Osloon katsomaan prinsessojen ja ruotsalaisten herttuoitten häitä. Minun mielestäni meillä olisi jo aika päästä kerran kaupunkiin — joko markkinoille tai Halvardinmessuun. Mutta isä ei laske.»
»Etkö sinä ole milloinkaan ollut Oslossa?»
Cecilia pudisti päätään ja kääri pukunsa takaisin sarkakääreeseen.
»Herra tietää milloin me näitä komeuksia saamme pitää.»
»Silloin varmaankin, kun juomme sinun kihlajaisiasi.»
Cecilian kasvot muuttuivat yhtäkkiä — hän kääntyi arkkuunsa päin pannen sinne piiloon hienoutensa: »— Minä en tiedä siitä mitään.»
* * * * *
Sisaren kauneus ja suloisuus nousi Eirikin päähän kuin pieni humala. Hän ei itse ymmärtänyt, ettei ollut muistanut siskoaan kertaakaan näinä vuosina; jos hän olisi muistanut, olisi hän varmaankin pysynyt paremmin erossa yhdestä ja toisesta, renttuilemisesta ja pelistä, tappelusta, naikkosista ja raakuuksista. Nyt hän katui, ettei ollut koettanut hillitä itseään — hän ei ollut milloinkaan itseään hillinnyt — hän oli heittäytynyt kaikkeen, mikä houkutteli tehnyt mitä milloinkin oli päähän pälkähtänyt. Ja niin hän loppujen lopuksi tottui sellaiseen ja joutui siveettömien miesten, ravintoloissa ja vielä pahemmissa paikoissa oleilijan, kirjoihin. Eikä se tullut syyttä. Siitä seurasi, ettei häntä kohdeltu juuri sen kummemmin kuin muitakaan palvelijoita, ritarin seurueeseen kuuluvana asemiehenä vain.
Nyt perästäpäin hän huomasi, että hänen olisi pitänyt seurata isänsä neuvoa — silloin hän olisi käyttäytynyt niin, että kaikki olisivat aina muistaneet hänen olevan Hestvikenin Olavin pojan. Olisipa hän pysynyt poissa ravintoloista ja eukkojen olvituvista, ostanut itselleen sen sijaan vaatteita ja aseita, pitänyt omaa hevosta. Mutta silloin hänen olisikin täytynyt pysytellä sisässä, vanhempien ja arvokkaampien parissa, istua hiljaa ja arvokkaasti, kuunnella heidän puheitaan. Silloin hän olisi päässyt naistenkin tupaan, jossa säädylliset neidot istuivat, hän olisi saanut seurata heitä tanssiin ja messuun.
Hän oli pysytellyt kaukana tällaisista naisista, vain uneksinut heistä mitättömiä, värittömiä unia. Mutta hän ujosteli heitä ja oli liian veltto ja liian tarmoton pakottaakseen itseään ja luopuakseen huonoista tavoistaan.