Oli samanlaista kuin Tanskassakin. Mutta Olav ei ollut koskaan silmäillyt äitinsä synnyinmaan rantoja siten kuin hän nyt katseli näitä odotuksen jännitys sielussaan. — Englanti oli myöskin paljon paremmin rakennettu. Sisämaassa kohosi lukemattomia huippuja ja kirkkojen torneja metsän ylitse. Ja he olivat sivuuttaneet monta valkoista kivirakennusta ympärysmuureineen ja tähystystorneineen.
Ja kun eräs miehistä sitten huusi kaupungin jo näkyvän, Olav riensi juoksujalkaa purjeitten alitse.
Valo-usvan läpi hän näki vieri vieressä lukemattoman joukon huippuja ja torneja. Ja tuo tumma juova tuolla matalalla joen päällä oli varmaankin se kuuluisa Lontoon silta. — Olav unohti kaiken muun, tuijotti vain eteensä.
Torodd Rikardinpoika tuli Olavin luo. Hän oli jutellut luotsin kanssa, jonka he olivat saaneet alukseensa joensuussa. Tuolla oli mahtava linnoitus, Lontoonlinna neljine torneineen — ympärysmuuri kohosi äkkijyrkkänä virran vedestä — se oli itse Valkea Torni. Ja tuo pitkä lyijykattoharja, joka näkyi tuolla, oli Pyhän Katariinan kirkko. Pyhän Paavalin kirkko kohosi muita torneja korkeampana kukkulalla.
Silta vaikutti Olaviin kaikkea muuta voimakkaammin — se ei muistuttanut mitään muuta ennen nähtyä. Se oli suurin ihme — rakennettu raskaille kaarille, jotka kohosivat virrasta, ja ne olivat kaiken lisäksi kivestä; sillalla oli rakennuksia pitkin matkaa. Virran eteläpuolella oli Pyhän Olavin kirkko, Torodd selitti, ja he menisivät sinne huomenna messuun; he tapaisivat siellä kenties maanmiehiään. Ennen vanhaan, jolloin norjalaiset itse purjehtivat Lontoon kaupunkiin kauppamatkoillaan, se oli ollut heidän kirkkonsa. Nykyjään norjalaiset Englannin-kävijät osuivat harvoin näin kauas etelään. — Tämä Peura oli ainoa alus, joka tänä vuonna oli purjehtinut Oslosta tänne, mutta täällä saattoi kyllä olla Tröndelagenin ja Björvinin puolen miehiä.
— Olav kuunteli toisen puhetta vain osittain tuijottaessaan ja odottaessaan — hän ei tiennyt edes mitä.
He nousivat maihin seuraavana aamuna myöhään. Aurinko oli jo korkealla, kun Peuran kuusi miestä asteli Lontoon sillan poikki.
Olavin mieli kävi omituiseksi ajatellessa, että tämä kaltainen kuja kulki vaatemyymälöitten välitse leveän virran yli. Vuorovesi kohosi virtaa ylöspäin ja painui takaisin meren helmaan: hän oli pannut merkille yöllä satamassa maatessaan, että vuoksen ja luoteen ero oli suurempi täällä kuin kotona Hestvikenissä. Mutta ihmiset olivat pystyneet kohottamaan raskaat kivipilarit voimakkaaseen virtaan ja rakentamaan sillan niitten varaan. Se ajatus teki Olavin kumman onnelliseksi.
Silta oli monin paikoin niin ahdas, että taivas näkyi rakennusten lomitse vain kapeana juovana. Mutta eräässä kohdassa rakennusrivi oli katkaistu niin, että rattaat mahtuivat sivuuttamaan toisensa. Norjalaiset menivät sillan kaiteelle kurkistelemaan virtaan.
Aurinko oli idässä kohonnut metsien latvoille, ja ilma oli täynnä kirkasta usvaa, joten virran vesi välkkyi lumivalkeina läikkinä. Vesi vyöryi siltakaarien lomitse tasaisena juoksuna; oli niin ihmeellistä nähdä paksujen kivimöhkäleitten nousevan virrasta pystysuoraan. Olav oikaisi vaistomaisesti selkänsä ja katsoi kaupunkia kohti. Huiput ja tornit loistivat aamuauringossa keskellä hienoa usvaa. Samassa lehahti jostain lentoon valtavan suuri kyyhkysparvi, se leijaili ilmassa suurena ympyränä ja kääntyili auringon välkehtiessä valkoisilla ja merensinisillä siivillä.