Lieden reunalla istuen hän söi kylmää puuroa ja hapanta maitoa jakaen tuulenkuivaaman lihapalansa koiran kanssa. Nyt hänestä alkoi tuntua hauskalta saada yksin hallita tuvassa koko kesän ajan.

Kuparihevosensa hän kätki vuoteeseen pieluksen alle. Kuningas Ring hyppäsi myös ylös kietoutuen makaamaan hänen jalkoihinsa.

— Ja kun sitten noita-akka tulee sisälle ja hapuilee ja etsiskelee pimeässä kristittyä, silloin hän viheltää valkokarhuaan —

Eirik veti polvet vielä korkeammalle koukkuun ja sepitti kaiken uudelleen alusta alkaen. Eräs mies — ja se mies on ihan kuin hän — on koko päivän kulkenut suuria aarniometsiä; myöhään illalla hän saapuu taloon. Se on autio, mutta hän löytää ruokaa ja valmiin vuoteen ja asettuu levolle. Yöllä hän kuulee kovaa ryskettä ja sisälle tulee noita-akka — se on niin korkea, että se ulottuu aina katto-orsiin asti, ja on yhtä paksu kuin pitkäkin. Ja se haistelee ja nuuskii kristityn verta, hakee ja hamuilee, sillä se aikoo siepata miehen ja paistaa hänet tulella. Mutta silloin hän viheltääkin koiraansa —.

Uni oli tulemaisillaan ja Eirikin ajatukset sotkeentuivat. Hän yritti taas alusta — koko päivän aarniometsien läpi, hän ja valkokarhu — ja sitten tuli noita-akka — ensin he tulivat suurelle tuvalle keskellä synkkää metsää — hän näkee ihan selvästi pienen aukeaman ja aution talon —. Silloin uni voittaa sammuttaen kaikki näyt.

II

Tyyni ilma ja vastatuuli hidastutti aluksen kulkua etelään rantoja pitkin, ja vasta kahdentenatoista päivänä Hestvikenistä lähtönsä jälkeen miehet pääsivät ulomma. Mutta aavalle merelle tultuaan he saivatkin myötätuulen, ja jo kolmannen päivän iltana Olav katseli korkeaa vuorta, jonka hän arveli olevan Skotlantia. Hän oli kuullut Englannin ja Skotlannin kuninkaitten käyvän sotaa keskenään, jonka vuoksi hän piti viisaampana palata jälleen aavemmalle. He luovailivat päivän verran, mutta sitten alkoikin pohjatuuli puhaltaa. Nyt he pukeutuivat sotisopaansa, ottivat rautakypärit päähänsä, sillä Englannin ja Flanderin välisellä merellä oli aina rauhatonta ja vaarallista kulkea.

Mutta elettyään koko kehitysikänsä pohjoisessa sisämaassa Olav Auduninpojasta oli meri ja merellä kulku jollain lailla seikkailua. Ja vaikka hänen ruumiinsa olikin väsynyt, oli hän sielultaan ihmeellisen reipas ja levännyt. Hän oli valvonut harmaanhämärinä kesäöinä koko ajan sieluineen, aisteineen merta ja taivasta tähyten — ja hänestä tuntui kuin hän purjehtisi pois yksinpä niitten loputtoman pitkien unettomien öitten muistoistakin, jolloin hän oli ollut sidottuna mustan vuoteen uumeniin pilkkopimeässä kamariluolassa. Ne vaipuivat taivaanrannan taa, kuten se rantakin, josta hän läksi. Ilma oli ollut melkein koko ajan hyvä — myötätuuli vinkui touveissa purjeita pullistaen; meren suuret aallot nostivat pientä alusta — se tuntui hetkisen ikäänkuin miettivästi pidättyvän ennen aallon laaksoon painumistaan — sitten vaahtopärskeet peittivät keulan, kupeissa vilahti kirkasta, harmaanvihreätä vettä, valtameri pauhasi täysin rinnoin laivan kylkeä vasten laineitaan nostaen ja ajaen toista toisen edellä — aina kulki kolme muita suurempaa saman välimatkan päässä toisistaan. Pilvet peittivät koko taivaanlaen, soljuen hiljakseen eteenpäin vaaleanharmaina, auringonsäde välkähti tuon tuostakin, kiiltäen märällä, kallellisella laivankannella. Illalla joskus selkeni; välkkyvä auringonhelo ulottui merellä taivaanrantaan. Sitten sumu jälleen kasaantui, laskeva aurinko punasi sitä.

Päiväuni virkisti häntä sydänjuuria myöten. Hän makasi nahkapussissa. Meri pauhasi, laivanköysissä ulvoi ja vonkui, kuului huutoa ja kolinaa, raskaita askeleita — hän kuuli sen kaiken maatessaan ja tuntiessaan aluksen kohoavan, liukuvan ja vaipuvan. Hän saattoi vaipua uneen kuten lapsi, maatessaan aavan, kirkkaan taivaanlaen alla, missä vesi ja taivaan tuulet pääsivät vapaasti liikkumaan, täyttäen voimakkaan yksitoikkoisella laululla hänen aivonsa.

Hän tunsi olevansa nuori; oli kuin meri ja tuuli olisivat luoneet hänet uudelleen ja valaneet hänen sieluunsa ja ruumiiseensa tämän notkean virkeyden — niin tuntui sinä iltapäivänä, jolloin hän seisoi laivankannella sen ajautuessa virran ja nousuveden myötä pitkin Lontoon jokea. Maa oli täällä alavaa ja viheriää — kosteita niittymaita, mäillä viljavainioita, kauempana matalia lehtimetsäkunnaita, toinen kohoten toisensa takaa, kunnes taimmaiset häipyivät sinervään usvaan. Heikkoja päivänsäteitä liukui pilvien kirkkaitten reunojen lomitse; kosteita auringonsädekimppuja tulvahti lännenpuolella maahan: aurinko imi itseensä vettä.