Vuoren juurella oli jo siksi pimeää, ettei hän nähnyt minne se meni — joko se jäi kivien väliin tai putosi mereen. Hän seisoi hetken kuin naulittuna — nyt se oli tehty! Sitten hän kääntyi ja lähti juoksemaan, hän katui niin että voihki. Hän huusi, juoksi ja riensi melkein kierien jyrkkää polkua alas luolaan veneensä luo.

Eirik oli vallan poissa suunniltaan, hän sai veneen irti. Oi, minun täytyy löytää kuparihevoseni. Hän oli niin jännityksissä, että pelkkä veden hiljainen solina venettä vastaan kiusasi häntä. Niin hiljaa kuin voi, hän souti ja meloi vuoren juurella tuijottaen jännittyneenä ja tarkkaavasti pimentoon. Tuolla kulkikin jotain mustaa kivien välissä veden pinnalla — hän veti sen airolla luokseen — ei, se oli vain kaarnanpala. Entä tuolla —. Ei, ei —. Huomenna hän haeskelee koko rannikon, eihän se suuri ole —.

Rakas, pyhä Maria — auta minua löytämään kuparihevoseni —. Ensi kerralla kun Helga tulee, annan minä hänelle kolme penniäni. Ave Maria, gratia plena, Dominus tecum —.

— Tuolla se olikin! Aivan veneen toisella puolella, vähän ulompana. Oli aivan kuin ihme, ettei se ollut joutunut rannalle kiven väliin, silloin hän ei olisi sitä enää löytänyt. Poika veti syvään henkeään, pitkään ja onnellisena, pitäessään puuhevostaan märässä kädessään. Hän ei uskaltanut mennä ylös piilottamaan sitä komeroonsa, oli jo niin myöhäistä. Hän pisti sen nuttunsa laskoksiin.

Sitten hän tarttui airoihin ja souti rivakasti toiselle rannalle.

Hänen tullessaan sillalle oli siellä hiljaista. Metsässä lauloi laulurastas. — Eirikin täytyi pysähtyä sitä kuuntelemaan. Sitten hän kipasi juoksuun pihamäkeä ylös — hän oli niin rajattoman iloinen. Ja tuon tuostakin hänen täytyi äkkiä pysähtyä kuuntelemaan linnun laulua.

Pihalla oli hiljaista. Avatessaan tuvan ovea välähti pojan mieleen — hänen on nukuttava täällä yksinään koko kesä. Olihan hän nukkunut täällä yksin silloin tällöin isän poissa ollessa, eikä häntä ollut milloinkaan peloittanut, mutta nyt tuntui kolkolta.

Räppänää ei oltu suljettu. Ruoka oli asetettu hänelle tyhjän laastun lieden laidalle. Mutta sisään virtailevassa hämärässä näytti kaikki kovin kaamealta. Eirik riensi sulkemaan kamarin mustaan kitaan vievän oven. Hän aikoi myös sulkea ulko-oven ennen syömään käymistään, mutta kynnykselle päästyään hänen täytyi jälleen pysähtyä kuuntelemaan — kylläpä linnut tänä yönä lauloivatkin!

Niityllä liikkui musta varjo. Eirik vihelsi hiljaa — koira tuli juosten, mutta pysähtyi matkan päähän, heilutti vähän häntäänsä, mutta ei uskaltanut tulla lähemmä. Eirik kutsui kutsumistaan — tule, tule vain Kuningas Ring — mitä sinä olet oikein tehnyt! Rakki oli mitä viheliäisin pahantekijä: jo kauan sitten oli sen tuomio luettu, mutta kukaan ei vain tullut ottaneeksi sitä hengiltä.

Vihdoin viimein Kuningas Ring rohkeni pujahtaa ovesta sisään häntä koipien välissä pökkien päällään pojan kupeisiin. Eirik riensi sulkemaan, ja kun hän kumartui, oli koira kaataa hänet. Se uikutti liehitellen ja nuoli kuumalla kielellään hänen kasvojaan.