Karjankellojen kilkattelu läheni kaukaa Hesthammerin takaa. Nyt Ragna huhuili mäellä: karjalauma tuli näkyviin veräjän suussa, metsänrajassa. Punervien ja kirjavain lehmien jono kulki niitynreunaa.
Pojan mielessä välähti taas pieni, ikävä muisto. Isä oli vähän ennen Osloon lähtöään lähettänyt hänet asialle Saltvikeniin. Mäellä hän oli tavannut heidän karjalaumansa ja oli silloin tukkinut lehmänkellon täyteen sammalta — ei mistään erikoisesta syystä, hänen teki vain mielensä tehdä juuri niin. Mutta paimen Jon kanteli illalla kotiin tultuaan isännälle. Ja jälleen tapahtui sama harmittava juttu, ettei hänen päähänpistonsa saanut isää suuttumaan enemmän kuin nauramaankaan. Hän oli vain mutissut jotain poikamaisuudesta ja ollut välinpitämättömän näköinen.
Tuolla Liv meni siltapolkua ylös — hän oli taas ollut aitassa ja luultavasti Ankin kanssa —. Eirik liikahti rauhattomasti. Hänen ruumistaan kuumensi ja kihelmöi, häntä hävetti ja tuntui pahalle —. Vaikkei hän ollutkaan tehnyt mitään pahaa — eihän hän voinut estää tyttöä kuiskimasta sellaisia asioita, ja häntä sekä suututti että hävetti tytön yrittäessä tarttua häneen ja likistellessä häntä pimeässä. Mitä varten hän niin teki, eihän Eirik ollut edes täysikasvuinen — olihan hänellä aikamiehiäkin yllin kyllin, senkin ilkiö —.
Mutta hän ei voinut olla ajattelematta sitä, sillä hän oli nähnyt tytön tavoittelevan isääkin. Ja samassa hänen sielussaan tulvahti sama tuska kuin saatuaan tietää isästä ja Torhild Bjørnintyttärestä — sama hätä ja epätoivo, koska hän ei tiennyt, oliko hänellä isään ja Hestvikeniin täydet oikeudet — kokonainen pahojen, likaisten ajatusten liejuvirta ja raivoisa viha, niin että hänen poskensa sekä kalpenivat että punastuivat ajatellessaan hänen vihansa syvyyttä!
Isän päiviä kestävät puuskat, jolloin hän ei virkkanut halaistua sanaa, kärsivä piirre suun ja ohutluomisten silmien ympärillä — vieläpä se tapa, jolla hän nousi ruokalevolta työhön mennäkseen — silloin näytti aina siltä kuin hänen olisi vaikea palauttaa ajatuksiaan jostain kaukaa — kaikki se täytti pojan mielen epävarmuudella. Hän tajusi elävänsä lähellä niin suurta tuskaa, että se kerran paljastuttuaan herättäisi hänessä pelkoa. Ja hän vihasi kaikkea sitä ja raivosi sitä vastaan, joka teki sen, ettei hän milloinkaan saanut rauhaa eikä hyviä päiviä. Poika näki myöskin, ettei isä ollut vanha, vaan että hän oli vielä kaunis mies. Väki pohti julkisesti, kutka neidot tai lesket olisivat sekä kirkolla että naapurikylissä naimakelpoisia — Olavilla oli ensimmäisestä vaimostaan ollut siksi vähän iloa, että hän varmaankin pikimmiten naisi uudelleen.
— Ellei tuo Liv olisi ollut niin inhoittava ja mahdoton, olisi kenties ollut parempi — hänen kanssaan ei isä kuitenkaan olisi voinut mennä naimisiin. Moni mies tyytyi pitämään kotonaan jalkavaimoa. Mutta sitten hän muisti Torhildin aikoja. Ei, isä ei saisi tuoda vierasta naista Hestvikeniin — hän ei tahtonut, että täällä kulkisi joku avaamassa ja lukitsemassa ja ruokaa jakelemassa, joku, joka iltaisin makaisi hänen isänsä vieressä kuiskimassa ja supattamassa, pyytämässä häneltä yhtä ja neuvottelemassa toista, kantelemassa isälle hänestä ja Ceciliasta samalla kuin hänen omat kakaransa täyttäisivät talon —.
Tältä paikalta ei Hestvikenin taloista nähnyt juuri muuta kuin turvekattorivin mäellä vuoren juurella. Varjo kiipesi yhä korkeammalle mäkeä ylös, mutta päivä paistoi katoille ja sen takana tunturirinteen halkeamista työntyville lehtipuille; ylhäällä Hevostunturin laella koreilivat männyt kuparinruskeine runkoineen.
Kyynelet tulvahtivat äkkiä hänen silmiinsä. Rakkaus tuolla lepäävään taloon täytti hänet kuin koti-ikävä ja hänet jättäneen isän kaipuu valtasi mielen voimakkaasti. Hänen vanhat leikkinsä eivät maistuneet enää miltään. Eirik joutui niin sen valtaan, että hän painui mäelle pitkälleen ja itki niin, että kyynelet virtasivat.
Samassa jokin liikkui ja rapisi hänen yläpuolellaan kallion reunalla — poika ponnahti häpeissään pystyyn. Lammas pisti pensaan takaa mustaa päätään — sen takana oli valkoisenaan lampaita. Eirik ajoi sen pois — olipa toki hyvä, ettei ollut ihmisiä. Tai Jørund —.
Hän asteli hitaasti takaisin. Tuossa tuo hevonenkin seisoi, mokoma leikkikalu! Hän sieppasi sen, juoksi jyrkänteelle ja heitti alas.