Siellä oli kaksi sorvattua puurasiaa. Pienempään hän keräili kesäisin pihkaa, mutta nyt siinä oli vain jonkin pikkulinnun munan siruja, hän oli keräillyt munia niiden tavallisuudesta poikkeavan punervan värin vuoksi. Toisessa rasiassa oli harvinaisen kalan ruotoja. Se kala oli monta vuotta sitten tarttunut pyydyksiin, eikä isä, enemmän kuin muutkaan kalamiehet olleet koskaan sellaista nähneet, ja silloin Olav käski viskata sen mereen — se oli myrkyllisen näköinen. Eirik näki sen putoavan vanhan sillan arkkuhirsien väliin. Kun aikuiset olivat menneet sisään, hän souti takaisin ja otti sen talteen. Oli mahdotonta tietää, oliko vaarallista ottaa sen ruotoja tai oliko siinä kenties jokin salattu taika, sen vuoksi hän oli aina pitänyt niitä arvokkaina. Ihan tähän asti — nyt ne olivat hänenkin mielestään pelkkää roskaa.
Hänellä oli myöskin nahkakukkaro täynnä sileitä ja teräviä piikiviä. Hän oli löytänyt niitä suuren joukon vuorentöyrämän juurelta jonkin matkaa ylöspäin Kverndalenin joenrannasta, mutta hän pisti vain kauneimmat piiloon, ne, jotka muistuttivat nuolen kärkiä. Isä sanoi niiden olevan oikeita kivinuolia — lappalaiset olivat käyttäneet niitä pakanuuden aikana, kauan ennenkuin norjalaiset tulivat ja perustivat Norjan. Mutta Eirik arveli, että niissä saattoi olla jotain — ehkäpä ne olivat ukonnuolia. Kerran hän oli myös löytänyt sieltä luisen ongenkoukun siimantynkineen päivineen. Hän oli ajatellut, että sitä hän kerran vielä käyttää, kun kala ei nyvi ja silloin kaikki ihmettelevät häntä, joka ihan yksin vetelee kaloja kuormakaupoin. — Mutta nyt oli onki kadonnut.
Mutta hänen kallein aarteensa oli kuitenkin hevonen. Se oli koverrettu puun juuresta, eikä sitä oltu paljon vuoltukaan ja se oli tuskin sanottavasti hänen nyrkkiään suurempi. Eirik ei tiennyt, mistä se oli kotoisin — hän arveli, että hänellä on ollut se jo siellä, missä hän lapsena asui ja hän arveli sen tulleen esille kiven alta, jossa asui menninkäisiä — tämä oli niiltä saatu lahja. Lapsuusleikkinsä hän oli aikoja sitten jättänyt, hän oli mielestään liian suuri sellaisiin hommiin. Mutta hevonen oli jotain paljon suurempaa kuin leikki; ja niin hän säilytti sitä täällä Kuningaskiven alla.
Eirik istui mäellä polviensa varassa hevosta katsellen. Se oli tumma ja kulunut, toinen takajalka oli lyhyempi, niin että se seisoi kolmella jalalla ja silmäkin sillä oli vain toisella puolella päätä, jona oli vähän vuoleskeltu puunpahka. Se oli niin salaperäisen näköinen —.
Hän vei sen matalalle valkoiselle kivelle. Silmät ummessa hän kulki takaperin kolme kertaa sen ympäri vastapäivän hiljaa hyristen:
Aurinko painuvi merten taa, haaksi rannalla lahoaa
pohjat ja etelät käymme, orhini uljas —
Mutta sitten hän ei viitsinytkään tehdä ristinmerkkiä takaperin — se oli syntiä ja sitäpaitsi se oli niin tyhmääkin. Ja hänen mielessään välähti ilkeä aavistus, että koko leikkikin oli aina ollut tyhmää. Hän ei ollut kylläkään koskaan odottanut, että se muuttuisi kultasuitsiseksi kupariorhiksi, mutta aina hänestä sentään oli tuntunut, laulettuaan rumaa taikalaulua sille, että jotain ihmeellistä kerran tapahtuisi —.
Jørund Rypasta se varmaankin olisi joutavaa leikkiä. Hän oli aina pelännyt Jørund Rypan keksivän hänet juuri näissä puuhissa. Eihän se oikeastaan ollut mitenkään mahdollista — Jørundilla oli sukulaisia kaukana kirkonkylässä ja siellä hän joskus oli vieraisilla, mutta aivan mahdotonta oli ajatuskin, että hän yht'äkkiä ilmestyisi tänne Hestvikenin kallioille. Ja sittenkin pelkäsi Eirik, että Jørund joskus yllättäisi hänet. Hän tajusi, ettei Jørund näkisi tässä kerrassaan mitään, arvelisi hänen vain leikkivän pikkulasten tavoin — ja siitä hän oli varma, niin Jørund tekisi, ivaisi ja nauraisi vain häntä. Ja Jørund oli kuitenkin tutuista ikätovereista ainoa, jota Eirik olisi toivonut ystäväkseen. — Mutta Jørund oli ollut näillä main vain vuoden päivät, sitten hänen kotinsa oli maan itäpuolella, Eyjavatnissa.
Eirik istui kädet ristissä polvien ympärillä, leuka polvissa. Hän istui siten taloa tuijotellen.
Ilta-aurinko valaisi sitä, ja sen alla oleva lahti oli tänään niin hohtavan kirkas, ettei rannan varjossa voinut erottaa, mikä oli maata, mikä sen peilikuvaa, mutta sillan alla, ranta-aittojen luona, seisoi toinen maa päällään vedessä ja syvälle lahden pohjaan hän näki kuvastuvan kultahohtoisten vuorten ja talon pitkän turvekattorivin — turpeet auringon haalistamat — sekä niityt ja kaikki kauniit peltosarat, joissa juuri vilja nousi tasaisena ja kauniina — mutta alhaalla vuonon pinnalla virranviri välkehti kauniina juovana.