Sinä keväänä puhuivat sekä Tore että Arnketil hänestä isännälle monta kertaa, kehuivat hänen ahkeruuttaan ja näppäryyttään. Olav nyökäytti, mutta ei näyttänyt huomaavan pojan jännittynyttä katsetta. Ja miten Eirik olikaan ponnistellut ja yrittänyt miellyttää ja palvella isäänsä — vain harvoin oli isä edes huomannut kiittää poikaa. Ja toisinaan hän ei näkynyt lainkaan huomaavan pojan apua, hän otti vain vastaan nyökäyttämättä edes päätään.
Silloin Eirikin sisu kuohui. Hän mietti tehdä jotakin sellaista, mikä suututtaisi isää — silloin hän ainakin huomaisi edes rangaista häntä. Mutta tilaisuuden tullen hän ei uskaltanutkaan — muutoin hän ei varmastikaan pääsisi mukaan Englannin-matkalle.
* * * * *
Helluntaista viikko Olav Auduninpoika purjehti Osloon ja kymmenen päivän kuluttua Rikardinpoikain alus laski Hestvikenin rantaan. Olavin tavarat oli pian lastattu laivaan, vaikka hän oli ottanut vielä jonkin verran Skikkjustadin Baard Paalssonin tavaraa, vuotia ja rautaa. Näin sopimattomaan vuodenaikaan ei Olav ollut saanut kylästäkään mitään myytävää. Olavin veneet hinasivat aluksen lahdesta, ulomma merelle päästyä he nostivat purjeen. Oli tyyni, hiljainen kevät-aamu.
Eirik oli ollut laivalla, autellut tavaran lastaamisessa, jutellut miesten kanssa. Koko aluksessa ei ollut ainoatakaan teljoa tai lautaa, ei kantta eikä touvinpätkää, joita Eirik ei olisi kosketellut ja tutkistellut.
Illallisen aikana poika istui vartiovuorella tuijottaen pikku alusta, joka oli jo häviämäisillään eteläisen taivaanrannan taa.
Hän meni sillalle, irroitti oman veneensä ja souti Härkätunturin juurelle.
Tunturin kupeella oli pieni, viheriä tasanko ja keskellä sitä muutamia suuria kivenmöhkäleitä. Suurimman päällä kasvoi kolme kuusta. Eirik kutsui sitä kuninkaaksi. Kivien väliin saattoi ryömiä. Kuninkaan alla oli pienoinen luola ja siellä oli hänen kätkönsä.
Härkätunturin tällä sivulla oli yksi ainoa kohta, jonne saattoi laskea veneellä ja josta pääsi vuorelle halkeamaa myöten kiiveten. Muuten täytyi soutaa ympäri sen pohjoispuolelle tai painua aivan lahden pohjukkaan. Ja tasangon reunalta vuori laskeutui aivan äkkijyrkkänä. Eirik oli ajatellut toisenkin kerran, että jos joku joutuisi vangiksi täällä ylhäällä, voisi hän heittäytyä mereen, sukeltaa pitkät matkat ja päästä piiloon, ennenkuin muut pääsisivät polkua myöten veneelleen —.
Mutta tänään hänen mielensä oli niin apea ja raskas, ettei haluttanut edes sitä ajatella. Hän ryömi luolaansa, otti aarteensa esille, mutta hän ei tuntenut entistä jännitystä eikä omistajan iloa istuessaan ne helmassaan. Tänä keväänä ne olivat olleet esillä yhden ainoan kerran tätä ennen — ja silloin hän oli tarkastellut aarreaittaansa samalla riemulla kuin muinakin vuosina.