Hän kuuli Eirikin seisovan halkopinojen luona — juttelemassa ystävällisesti hevoselle ja hyväilemässä sitä. Olav oli sen ennenkin huomannut — tuollainen se poika oli sekä ihmisiä että eläimiä kohtaan: hän joutui ensin ihan vihan vimmoihin ja sitten hän oli mitä hellin. Vastenmielisyyden vallassa Olav kääntyi takaisin pellolle.
* * * * *
Rikardinpojat palasivat Osloon ja Eirik ymmärsi isän tehneen heidän kanssaan sopimuksen. Mutta nyt hän ei uskaltanut kysyä, ottaako isä hänet mukaansa. Kauheinta oli, ettei edes hänen viimeinen pahatyönsä herättänyt isää onnettomasta äänettömyydestään. Kun Olav oli ilmestynyt halkoreen viereen, oli Eirik ollut selkäsaunasta varma — hän oli jo kyyristynyt odottaessaan isän kovaa kouraa. Mutta perästäpäin tuntui suurelta pettymykseltä, kun ei mitään tullutkaan. Lyönnit, kirosanat, pahimmat nuhteet hän olisi ottanut vastaan ja — maksanut samalla mitalla, ainakin ajatuksissaan — se olisi sentään tuntunut helpotukselta, kunhan tämä kauhea epävarmuus olisi loppunut — hän ei päässyt isästä ensinkään selville.
* * * * *
Olav saattoi istua iltaisin Eirikiin tuijottaen — eikä poika tiennyt, katsoiko isä häneen vai hänen lävitseen seinään, niin kaukainen ja omituinen hänen katseensa oli. Eirik punastui ja tuli epävarmaksi sen katseen edessä, jota hän ei ymmärtänyt. Joskus Olav huomasi hänen levottomuutensa: »Mikä sinua vaivaa, Eirik?» Äänessä oli epäluulon häivä. Eirik ei osannut vastata. Mutta joskus hän rohkaisi mielensä; hän alkoi kovaa vauhtia kertoa jostain päivän tapahtumasta, mieluimmin siitä, miten paljon hän oli saanut aikaan, tai sitten jostain erikoisesta tapahtumasta — kun hän alkoi kertoa isälle, muuttuikin kaikki niin paljon suuremmaksi, kuin mitä hän oli alussa tarkoittanut. Usein kävi niin, että jo aikoja ennen kuin Eirik oli ennättänyt lopettaakaan, isä ei enää kuunnellut — hän oli jälleen soljunut omiin aatoksiinsa. Mutta pahinta oli, kun isä veti suunsa hymyyn ja sanoi hiljaa ja kylmästi: »Ainahan siellä, missä sinä liikut, tapahtuu suurtöitä.» Tai »kyllä sinä olet aika poika — ei tarvitse muuta kuin sinulta kysyy, niin sen saa tietää.»
Kuitenkin Eirik yritti isälle kertoessaan sanoa juuri niinkuin asia oli, eikä yhtään toisin. Mutta kun hän pääsi alkuun, oli se hänelle kovin vaikeaa — ennenkuin hän huomasikaan, oli hän tullut kertoneeksi asian niinkuin se olisi voinut olla, tai niinkuin hän ajatteli, että sen olisi pitänyt olla. Asianlaita oli myös sellainen, että väki yllytti häntä kertomaan yhtä ja toista huvittavimmalla tavalla. Tosin he tiesivät, kuten Eirik itsekin, että hän koristeli juttujaan sekä sarvilla että hampailla, mutta siinä he olivat yksimielisiä, että niin pitikin olla, eikä kukaan näyttänyt mitenkään huomaavansa, että Eirikin tapana oli vähän lisäillä asiaan —.
Isä vain oli niin jyrkkä ja ymmärtämätön ja tahtoi aina, että kaikki piti kerrottaman koristelematta ja tarkasti.
Mutta kerran tulisi sekin päivä, jolloin isän täytyisi myöntää toden teolla, että Eirik pystyisi johonkin. Siitä Eirik oli aivan varma.
* * * * *
Kyllä Eirik olikin suureksi hyödyksi ikäisekseen sekä maatöissä että merellä. Voimakas hän ei ollut, hentonen ja heiveröinen vain, mutta hän oli kestävä ja sitkeä, kun hän vain ei unohtunut omille teilleen ja jättänyt tekemättä työtänsä. Rengitkin ottivat hänet mielellään töihin mukaansa — hän oli iloinen ja kiltti niin kauan kuin kukaan ei häntä ärsyttänyt; silloin hän suuttui. Hänellä oli myöskin kirkas, kaunis ääni, jolla hän lauleli ja huhuili.