Jäädäkö Lontooseen isän lähdettyä — ei, siihen hän ei suostu. Eihän Eirik voisi leikilläänkään ajatella, että isä lähtisi kotiin Hestvikeniin ja hän jäisi, että elämä kotitalossa kulkisi entistä uomaansa ilman häntä. Eirikin sielun pohjalla asustaa ikuinen pelko, ja joskin hän on saanut sen viime aikoina vaivutetuksi uneen, hiipii hän itse ulkopuolella, peläten herättää sitä. Jos hänelle jonain päivänä valkenisikin, ettei hän olekaan Hestvikenin oikea perillinen! Tässä maatessaankin ja runoillessaan omaa taruaan, johon punoutuu samanlaisia seikkailuja ja rikoksia kuin renkien kertomuksissa Tanskanretkistä ja vanhan Aasmund Rugan seikkailujutuissa, muistaa poika salaista tuskaansa: entäpä, jos isä hänet hylkää, hän menettää Hestvikenin. Hänen täytyykin sepittää toinen leikki — vieraat miehet astuvat maihin tähän Vikenin rantaan, isä ei ole kotona, hän itse nostaa talonväen puolustautumaan ja varoittaa ympäristön asukkaita. —

Mutta kyllä isän täytyy pian huomata, mitä maata tämä hänen poikansa on. Ja silloin isä saakin oikein ihmetellä — Silloin isäkin herää, ei kävele enää niinkuin unessa — nyt hän ei edes näekään Eirikiä heidän yhdessä ollessaan. —

Mutta seuraavana päivänä isä pani hänet ajamaan kotiin halkoja ja sanoi, että ne on kaikki saatava ajetuksi samana päivänä. Lunta oli tänään vielä lahden etelärannalla, mutta huomenna se jo voisi olla kaikki sulanut.

Aamuvarhaisella oli keli hyvä. Anki täytti toisen reen, Eirikin ajaessa toista. Päivemmällä oli jo hyvin kuuma ja jo ennen puoltapäivää täytyi Eirikin ajaa kuormaansa pitkät matkat pelkässä lumisohjussa.

Eirik loi lunta jalasten eteen, mutta se muuttui heti hyyhmäksi. Olav levitteli mäkipellollaan lantaa ja huusi pojalle, että tämän olisi parempi ajaa metsän kautta. Mutta se olisi monin kerroin pitempi tie peltojen taitse, eikä Eirik ollut kuulevinaan.

Kun Olav katsoi jälleen tielle, seisoi halkokuorma juuttuneena pihalle johtavan mäen alla. Eirik heitteli kuormasta halkoja, niin että mäki kaikui — sitten hän juoksi ja nykäisi suitsista huutaen; mutta hevonen ei hievahtanutkaan: »Vai et vedä — senkin vintiö!» Eirik peräytyi, nyki ohjista. Sitten hän taas viskeli maahan halkoja.

Vanhan riihen luona, kallion alla, siinä missä Kverndalenin tie kääntyy pihalle, oli halkokuorma lujasti kiinni savikuopassa. Aurinko ei ollut vielä ennättänyt tänne asti, jonka vuoksi kallionkuve oli vielä jään peitossa, mutta vesi juosta nurisi alas jäätikköä. Eirik yritti olkansa takaa kiskaista rekeä irti, mutta hevonen ei vain liikahtanutkaan. Poika pinnisti koko voimansa, työnsi vallan kumarassa silloin luiskahti hänen jalkansa saviliejussa, hän tupsahti polvilleen, kädet maassa, jokin halko vierähti kuormasta ja kieri hänen selkäänsä — isä oli samassa tullut mäkeä alas ja seisoi nyt pellon pientarella. Harmi ja pelko saivat itkun nousemaan Eirikin kurkkuun; hän ryntäsi pystyyn, repi ohjaksista ja huitoi hevosta ohjasten perillä. Hevonen riuhtoi, pudisti päätään, mutta ei hievahtanutkaan. — »Etkö kisko, senkin riivattu!» Vimmoissaan nähdessään isän vain seisovan katselemassa iski Eirik hevosta nyrkillään päähän, turpaan —. Olav riensi alas pellolta ja läheni toruen —.

Silloin painoi hevonen jalkansa iljankoon, yritti liikkeelle ja näytti siltä kuin se olisi painunut polvilleen. Mutta samassa se saikin jalkansa tenättyä, pingoitti valjaita — reki pääsi irti, kuorma olikin aika kevyt — ja niin mentiin aika vauhtia pihamäkeä ylös.

Silloin Eirik kääntyi, huusi taakseen isälleen itku kurkussa: »Etkö sinäkin olisi voinut käydä käsiksi — sinä vain saatoit seisoa ja töllistellä!»

Puna kohosi hitaasti Olavin otsalle. Hän ei virkkanut sanaakaan. Pojan huutaessa hänelle ei hän itsekään voinut ymmärtää — mutta hän olikin toden totta vain seisonut ja töllistellyt eikä hänen mieleensäkään ollut johtunut auttaa Eirikiä. Kumma kammo täytti Olavin mielen — eikä se tapahtunut ensimmäistä kertaa. Viime aikoina oli monesti käynyt niin, että hän oli ikäänkuin herännyt ja huomannut seisovansa kuten äskenkin — hän oli vain tuijottanut eteensä eikä hänen mieleensäkään juolahtanut liikahtaa tai ryhtyä siihen, mikä sillä kertaa olisi ollut tehtävä.