Pojan virkeä ääni kuului pilkkopimeässä:
»Isä, tanskalaisethan väijyvät Englannin merellä meidän laivojamme ja sieppaavat niitä — minä olen kuullut —»
»Englannin meri on suuri, Eirik, ja meidän laivamme pieniä. — Kyllä on viisainta, että sinä jäät kotiin tällä kertaa.»
»En minä sitä tarkoittanut.» Olav kuuli, että Eirik oli kohonnut vuoteen laidalle. »Minä tarkoitin — minulla olisi niin kova halu yrittää, mihin minä pystyisin», hän kuiskasi ujosti ja pyytävästi.
»Käy maata, Eirik, ja nuku», Olav sanoi.
»Enhän minä enää ole mikään lapsi —»
»Silloinhan sinulla pitäisi olla järkeä sen verran, että annat ihmisille yörauhaa. Nuku nyt!»
Isän ääni tuntui väsyneeltä, mutta ei vihaiselta, tuumi Eirik. Hän vetäysi kerälle ja painui maata, mutta nukkua hän ei voinut.
Hän oli varma mukaan pääsystään — ja kun hän oli vähän aikaa maannut ja asiaa miettinyt, hän oli siitä jo ihan vakuuttunut. Ja ihan varmasti he tapaisivat matkallaan tanskalaisia laivoja. — Ne ovat hyvän joukon meidän aluksiamme korkeampia ja ensi näkemältä ne varmaankin ovat peloittavia. Mutta sitten hän huutaa, että kaikkien miesten on juostava suojaan pitäen kilpeä päänsä päällä, ja kun kaikki viholliset ryntäävät heidän alukseensa, käyvät he heti kimppuun. Isä itse astuu vihollisen päällikköä vastaan — tämä muuten muistuttaa sitä isän ystävää, jonka he viime vuonna kohtasivat Tunsbergissa: paksu, tanakka, punatukkainen, kasvot täyteläiset ja punaiset, silmät pienet ja siniset ja suuri suu täynnä pitkiä, keltaisia hevosenhampaita. — Silloin Eirik heittää kilpensä vieraan jalkoihin, niin että tämä kompastuu kosteisiin teljoihin eikä isku osukaan isään — no, eipä siltä, isä ei ole milläänkään, vaikka haavoittuisikin — tanskalainen kompastuu, niskasuojus heilahtaa pois, niin että niskakuoppa paljastuu äkkiä, silloinkos Eirik käyttää miekkaansa tikarina —. Nyt tanskalaiset yrittävät paeta laivaansa. Laivankaaret ryskyvät ja särkyvät niiden törmätessä toisiinsa myrskyssä, ja kun miehet siinä hädissään riippuvat ja potkittelevat puoshakoihin ja kirveisiinsä turvaten tanskalaislaivan korkeassa ja vinossa kyljessä, norjalaiset surmaavat ne nuolin ja kirvein. — Eiköhän nyt ole oikeus ja kohtuus, isä virkkaa, että Eirik, minun poikani, saa päällikön aseet — tai jos te tahdotte toisin, minä tarjoudun lunastamaan teidän osuutenne saaliista. Mutta kaikki miehet yhtyvät ehdotukseen: ei toki, Eirikhän kukisti yksin tämän jättiläisen ja he ovat hänen näppäryytensä vuoksi pelastaneet aluksensa —.
Oletko sinä se nuori norjalaispoika Eirik Olavinpoika Hestvikenistä — sinusta puhuu koko Lontoon kaupunki. Ja sitten kun linnankreivi ratsastaa linnastaan eräänä päivänä, tapaa hän hänet. Lontoon linnan nimi on Valkoinen torni, sillä se on rakennettu valkoisesta marmorista. Eräänä päivänä hän on kiivennyt sinne ylös katselemaan — se linna on suurempi ja komeampi kuin Tunsberginlinna, ja vuori, jolla se kohoaa, on paljon korkeampi — silloin ratsastaa kreivi koko joukkonsa kera ja joku joukosta kuiskaa jotain herralleen ja osoittaa norjalaista poikaa —.