Nämä Rikardinpojat olivat sen näköisiä, että heitä helposti voi vetää nenästä. Sitä suuremmalla syyllä hänen olisi arveluttavaa liittyä heihin. Mutta sittenkin —.
Hän kaipasi suuresti poismennyttä, eikä voinut käsittää, miten hän selviäisi hänettä tulevina pitkinä vuosina. Hän kuljeskeli kuin unessa.
Hän muisti viime vuosina usein ajatelleensa, että olisi väärin toivoa Ingunnille vielä lisää tällaisia kärsimysrikkaita elinvuosia. Mutta nyt, kun hän oli poissa — niin, hänen mieleensä muistui vanha taru, jonka veli Vegard kerran heidän lapsena ollessaan kertoi kuningas Harald Luvasta, joka oli kolme vuotta palvonut vaimovainajansa ruumista. Niin, niin, ehkeipä se sentään ollutkaan hulluutta.
Niin kauas taaksepäin kuin hän suinkin jaksoi muistaa hän oli tottunut ajattelemaan Ingunnia yhtä paljon kuin itseään, tekipä mitä tahansa. — Kun kaksi puuta on juuresta asti kasvanut vieri vieressä, leviää niiden latvakruunukin yhtenä. Toisen kaatuessa toinenkin näyttää kituliaalta. Olavkin tunsi olevansa vain puolikuntoinen ja kykenemätön Ingunnin kuoltua.
Useimmat vuodet olivat tosin olleet ilottomia, tiesihän hän sen, mutta muistot yhdessä koetusta onnesta olivat sitä kirkkaammat ja voimakkaammat. Niiden laita oli kuten lahtea ympäröivillä vuorilla kasvavien lehmusten: mitään silmänruokaa ne eivät tarjonneet, mutta annas kesällä niiden kukinta-aikana, koko Hestviken oli silloin täynnä niiden tuoksua, niin että se melkein tarttui ihoon kuin hunajan neste. Ja niinä monina vuosina, jolloin hän oli sekä lapsena että aikuisena ollut joko vieraitten kasvattina tai muilla mailla, oli tämä lehmusten tuoksu ollut ainoa, mikä hänelle oli muistuttanut, että hänkin omisti oman maan — kaikki muu oli unohtunut.
Ingunn oli aina ollut hänen omansa kaikkein raskaimpinakin yhdessä elettyinä vuosina — kuten hän oli pikkutyttönäkin, suloisena ja kauniina, hentoisena ja syleilyssä pehmeänä, suloisen tuoksun tulvehtiessa kullanruskeasta tukasta hänen sitä pimeässä levitellessä valloilleen. Hän oli toisinaan rakastanut Ingunnia niin lempeällä ja hellällä rakkaudella, jolla rakastetaan uskollista, järjetöntä lempi-eläintä — kaunista, lauhkeaa vasikkaa tai koiraa, mutta toisinaan hän oli rakastanut häntä niin, että hän nyt vapisi ja kiemurteli tuskasta, muistaessaan, että kaikki oli nyt lopussa ja oli ollut jo aikoja ennen Ingunnin kuolemaa. Ja Ingunn oli oikeastaan ainoa nainen, jonka hän oli omistanut, hän ei voinut olla ajattelematta toisia ilman, että niiden muistokin häntä puistatti.
Nyt hän oli kadottanut Ingunnin, ja muistellessaan hänen viimeistä elinyötään hän tajusi olevansa itse syypää Ingunnin menetykseen. Hän käsitti kyllä, mikä häntä oli kohdannut. Ollessaan syvimmässä murheen yössä kadotettuaan elämänsä rakkaimman aarteen oli Jumala, hänen Vapahtajansa, seisonut hänen edessään syli avoinna. Olisipa hänellä itsellään vain ollut rohkeutta tarttua noihin ojennettuihin, lävistettyihin käsiin, ei heidän olisikaan tarvinnut erota. Jospa hänellä olisi silloin ollut rohkeutta pysyä tekemässään päätöksessä — olisipa hänen osakseen sitten tullut joko pyhiinvaellusmatka tai pyövelin kirves — nyt hän ainakin olisi ollut vainajaan lujemmin ja sydämellisemmin sitein yhdistynyt kuin ystävä on ystäväänsä maan päällä eläessä.
Ja toisenkin kerran hän oli menettänyt rohkeutensa. Hän oli jäänyt katselemaan, kun Jumala nouti pois Ingunnin. Hän oli jäänyt paikoilleen kuin mies, jolta vene ryöstäytyy rannalta karkuun.
Elää täällä kotona kaiken tämän jälkeen — hän ei voinut nähdä kuin pitkän, loputtoman jonon päiviä ja öitä, toinen toisensa näköisiä.
Eihän toki, hän ei kieltäytyisi Rikardinpoikain tarjouksesta.