Olav vastasi hetken kuluttua hiljaa: »Oletko sinä hereillä, Eirik?»

»Olen. Milloin me lähdemme purjehtimaan, isä?»

Olav oli vaiti. Mutta Eirik oli tottunut siihen, ettei isä aina näyttänyt kuulevan — tai vastaus tuli kuin kaiku kaukaa Härän takaa sinne huudeltaessa — ei aivan heti ja kuin kuilun ylitse.

»Isä, ota minut mukaasi! Kyllä te saatte minusta paljon apua» — Eirik kuiski kovaa ja innokkaasti — »minä teen täyden miehen työt. Kyllä minä siihen pystyn mihin aikamieskin —!»

»Sehän on selvä», Eirik saattoi kuulla että isä hymyili, mutta ääni ei kuulostanut vihaiselta eikä kieltävältä.

»Isä, saanhan minä lähteä sinun kanssasi, isä — tänä kesänä Englantiin?»

»Kuka on sanonut, että minäkään lähden», Olav virkahti vihaisesti.

Hän puhalsi tuikun sammuksiin, niisti karren ja laski sydämen painumaan rasvaan. Sitten hän nousi vuoteeseen; pimeässä putosi jotain häntä kohti ja valahti hänen kaulalleen. Se oli pehmeätä ja vilpoista, muistutti vuoteen karkean villan ja vällyjen keskellä nuorta ihmisihoa. Se oli Eirikin seppele; Olav hapuili ja sai sen takaisin paikoilleen. Se muistutti Ingunnin jäseniä — hentoa, pehmeätä ja viileätä olkaa, jolta peite on nukahtaessa valahtanut pois, ja hän nostaa sen paikoilleen, käärien hänen ympärilleen —.

Tietysti hän matkustaisi — se päätös oli vuoren vankkana hänen sielunsa syvyydessä, eikä hän suvainnut, että mikään tulisi sitä estämään. Näön vuoksi hän ei ollut vielä tietävinään lähtisikö — eihän hän mitenkään voinut näyttää, että kaksi ventovierasta miestä saisi hänet niin äkkiä myöntymään — että hän tarttui heidän tarjoukseensa avoimin käsin.

Mutta tänne Hestvikeniin hän ei vain jäisi koko kesäksi maleksimaan, kun kerran avautuisi tilaisuus päästä pois. Asiaan ei saanut vähääkään vaikuttaa se seikka, että Rikardinpoikain äidinisän omistama alus oli huononpuoleinen — enemmän kuin sekään, että miehet olisivat helposti löytäneet paljon paremman merenkävijän kuin hän oli. Englannissa hän oli ollut jaarlin kanssa yhden ainoan kerran kaiken kaikkiaan ja siitäkin oli jo viitisentoista vuotta, eivätkä ritarin asepojat päässeet ominpäin pitkällekään kuljeskelemaan. Mutta kun kerran Rikardinpojat eivät häneltä sitä kyselleetkään, niin —. Hän ei tuntenut noita kahta sen enemmän, mutta sen hän oli huomannut, että he olivat kokemattomia eivätkä mitään neropatteja. Hänen itsensä oli täytynyt vähin erin oppia huolehtimaan kaikesta — taitavaa kauppiasta hänestä ei tulisi milloinkaan. Häntä suututti huomatessaan tulleensa petetyksi, mutta hän oli oppinut vaikenemaan ja olemaan huomaamatta; mitäpä häntä hyödyttäisi tapella sellaisten kanssa, jotka olivat niissä asioissa häntä etevämpiä. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut purkaa kauppasuhteitaan Claus Wiephartin kanssa — voisihan hän joutua vieläkin suurempien nylkyrien käsiin.