Olav ja Galfrid antoivat kerjäläisille rovon, ja nämä läksivät kulkea kompuroimaan kumpikin taholleen. Olav tuli ajatelleeksi, että ensimmäiset sanat, mitä hän oli tämän kansan puheesta ymmärtänyt, olivat rukous mestattujen miesten sielujen puolesta.
Voudin miehet olivat Lontoon portilla osoittaneet Peuralle ankkuroimispaikaksi pienen, neliömäisen altaan virran vieressä, sillan länsipuolella. Siellä oli vain pienempiä aluksia, useimmat englantilaisia. Vesi oli sameata, suuria limaliuskareita nousi laskuveden aikana joen pohjasta pinnalle. Mutta itse satama oli kauniisti rakennettu, sitä kiersi kolmella sivulla laituri, ja ranta-aittoja oli ylt’ympäri; pilarit kannattivat ylintä hirsikertaa, joten se oli luostarin ristikäytävän näköinen. Silloilla oli kaiken päivää vilkasta liikettä; parinkymmenen miehen ainoana tehtävänä oli kantaa ja purkaa tavaroita ja kuljettaa ihmisiä koko ajan virran poikki. Torodd oli saanut tietää, ettei pitäisi käyttää omia laivaveneitään maihin mennessä ja takaisin tullessa; lautturit eivät pitäisi siitä, ja oli tyhmää ärsyttää heitä. Ja niin he sopivat erään lautturin kanssa, että tämä joka päivä kuljettaisi heidät tullen mennen ja saisi siitä viisi englannin penninkiä viikolta. Se oli paljon — mutta Olav älysi varsin pian, ettei hän tällä Englannin matkalla rikkauksia kokoaisi.
Tammihirsiä ja vuotia oli heillä itselläänkin — sellaista tavaraa ei kannattanut lähteä kuljettamaan Englanninmeren yli, eikä kalastakaan suuria tänä vuoden aikana lähtenyt. Ainoastaan saukon ja näädän nahoista sekä Baardin raudasta tuli vähän voittoa. Häntä harmitti hiukan tietämättömyytensä siitä, minkälaista maailmalla oli, mutta matkaansa hän ei kuitenkaan katunut.
Rikardinpoikain rinnalla hän ei myöskään joutunut häpeään — he eivät olleet sen viisaampia kauppiaita kuin hänkään. Mutta kauppa ei ollutkaan heidän pää-asiansa. Heidän veljensä, minoriteetti-munkki, oli toimittanut heidät matkaan. Hän oli Englannissa ollessaan jokin vuosi sitten tavannut erään sukulaisensa, rikkaan papin maan länsiosasta, ja tämä oli pitänyt niin paljon sisarensa pojanpojasta, että lupasi jättää kallisarvoisia kirjoja ja messupukuja perinnöksi Oslon minoriteeteille. Viime vuonna oli tullut sanoma papin kuolemasta, ja Rikardinpoikain oli nyt koetettava saada perintö käsiinsä. Heidän veljensä oli samalla jättänyt heille tehtäväksi ostaa silkkikankaita, kultalankaa, aivinaa ja samettia sekä Oslon nunnaluostarin että kuningattaren neitojen tarpeiksi.
Rikardinpoikain oli määrä asua kaupungilla erään sukulaisensa luona, joka oli aseseppä, nimeltään Hamo. Olaviakin pyydettiin sinne asumaan, mutta koko sen kaidan kadun varrella, jossa Hamon talo oli, oli paja pajan vieressä, ja ympärillä, toisilla kaduilla, oli ravintoloita ja aittojen luhtia — päivin hälinää, öisin rähinää ja kirkumista. Hänen olisi sitäpaitsi poislähtiessään annettava koko talonväelle suuria lahjoja. Niinpä Olav päättikin viettää yönsä laivassa erään nuoren pojan ja vanhan miehen kanssa, jota kutsuttiin Tomas Rummuttajaksi, koska hän oli talvisin rummuttajana Oslon pidoissa.
Toiset kaksi matkatoveria yöpyivät Rikardinpoikain kera kaupunkiin. — Yhtenä syynä oli vielä se, että Olav nukkui mielestään erinomaisen hyvin paljaan taivaan alla. Öisin satoi usein niin, että vesi virtaili heidän makuusijalleen kannen alle, mutta hänestä se oli sittenkin parempi kuin maata lämpimässä vuoteessa ventovieraan vuodetoverin vieressä.
Joka aamu aamusaarnan aikaan lautturi souti hänet ja toisen hänen tovereistaan maihin. Jo toisena kaupungissa olonsa päivänä Olav keksi siellä suuren saarnaajaveljesten luostarin ja kävi siellä messussa — Olavinkirkko oli niin kaukana eikä häntä erikoisemmin haluttanut tavata maanmiehiäänkään. He kulkivat virran rantaa, kapeaa kujaa myöten, joka vei ranta-aittojen taitse; tympeä, raaka ja kylmänkostea haju tunki tänne korkeitten päätyrakennusten väliin. Viimein he saapuivat epätasaiselle aukeamalle, jossa pensaita ja heiniä rehoitti kivien ja muurisoran välissä; kaupungin muuri oli revitty tällä kohtaa ja oli tehty tilaa dominikaaniluostarille. Luostari oli vallan uuden muurin kupeella, ja kirkkoa vielä rakennettiin — sen muurit kohosivat alastomina ja keskeneräisinä. Mutta sisältä se oli erinomaisen kaunis korkeine käärineen ja mahtavine ristikkoholveineen. Aamuaurinko tulvi sisään kirkkaana ja voimakkaana korkeista, kapeista ikkunoista, joissa ei vielä ollut kuvaruutuja.
Olav asettui niin lähelle alttaria, että hän kuuli, mitä pappi luki messussa. Kyllähän latinaa äännettiin täällä vähän toisin kuin norjalaiset papit äänsivät, mutta ei sentään niin, ettei hän olisi ymmärtänyt palasia pyhimysten properioista:
Me exspectaverunt peccatöres, ut perderent me: testimonia tua, Domine intellexi: omnis consummationis vidi finem: latum mandatum tuum nimis. Beati immaculati in via: qui ambulant in lege Domini — [Ps 119. Jumalattomat vartioivat minua tuhotakseen minut; mutta minä otan säädöksistäsi vaarin. Kaikella täydellisyydellä olen nähnyt olevan rajansa, mutta sinun käskyilläsi on määrätön laajuus. —Autuaita ovat elämältänsä viattomat, jotka vaeltavat Herran lain mukaan. —]
Se oli erään veritodistajaksi joutuneen neitosen officie. Mutta Beati immaculáti lauletaan myöskin pikkulapsia hautaan kannettaessa. Kädet rintasoljen ympärillä ristissä ja nojaten leukaansa käsiinsä Olav seisoi tuijottaen papin punaiseen messuhakaan. Asbjörn Allfeit oli kerran opettanut hänelle tämän: