In illo tempore: Dixit Jesus discipulis suis parabolam hanc: Similie est regnum coelorum thesauro abscondito in agro: quem qui invenit homo, abscondit, et prae gaudio illius vadit, et vendit universa quae habet, et emit agrum illum —. [Matt. 13:44. Sinä aikana Jeesus sanoi opetuslapsilleen tämän vertauksen: Taivasten valtakunta on peltoon kätketyn aarteen kaltainen, jonka mies löysi ja kätki, ja siitä iloissaan hän meni ja möi kaikki, mitä hänellä oli, ja osti pellon.]
Tässä kirkossa käydessään hän aina muisti Arnvid Finninpoikaa. Alttarilla oleva pappi ikäänkuin muuttui Arnvidiksi — vaikkei hän kuulijoihin käännyttyään muistuttanutkaan ensinkään Arnvidia, eikähän Arnvid milloinkaan saanut sitä mitä kaipasi — nimittäin papiksi vihkimistä. — Et vendit universa quae habet, et emit agrum illum — eiköhän Arnvid juuri samaa tarkoittanut sillä neuvolla, jonka hän antoi heidän viimeksi tavatessaan.
Eräänä aamuna vietettiin jonkun pyhimyksen muistoa, sellaisen, josta Olav ei ollut ennen kuullutkaan, lienee ollut englantilainen. Mutta sekin oli marttyyri:
In illo tempore: Dixit Jesus discipulis suis: Nolite arbitrari, quia pacem venerim mittere in terram; non veni pacem mittere, sed gladium —. [Matt. 10:34. Sinä aikana Jeesus sanoi opetuslapsilleen: Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekkaa.]
Gladium — Olavista oli se sana aina sointunut erittäin kauniisti, ja hän ymmärsi, ettei toisin voinutkaan olla: Kun Jumala itse otti miehuuden ja tuli ihmiseksi ihmisten joukkoon, niin täytyihän tulla miekka eikä rauha. Hänen täytyi tulla virittäen sotahuudon: minun kanssani tai minua vastaan! Jumalan rauha, se muistutti varmaankin sellaista rauhaa, joka tulee myrskyn laattua raivoamasta ja taistelun loputtua — juuri sen oli Pyhä Evankelista Johannes näyissäänkin nähnyt; Torfinn-piispa oli siitä puhunut.
Näinä aikaisina aamuhetkinä polvistuessaan messussa hänen mieleensä muistuivat ilmielävästi varhaiset aamuhetket Hamarin kirkossa ja ne tulivat hyvin läheisiksi. Silloin oli tosin ollut talvi ja pimeä, hänen seuratessaan Asbjörn Allfeitia pohjoiskappeliin; Asbjörn luki messunsa Mikaelin alttarilla. Silloin ei siellä ollut ketään muuta — ja joskus oli niin aikaista, että luostarinoppilaat nukkuivat vielä; senvuoksi Asbjörn oli opettanut hänelle messutoimituksia. Kun Olav ei heti muistanut vastausta, Asbjörn kuiskasi ensimmäiset sanat; pienellä nyökkäyksellä ja sormen viitteellä hän antoi merkin, milloin toisen tuli siirtää kirjat, tuoda ampullit ja acqua-manilen.
Syvä, vakava ilo oli täyttänyt ääriään myöten hänen sydämensä saadessaan siten auttaa pyhässä toimituksessa, jossa ikuinen uhri tuodaan yön ja päivän vaiheilla. Täällä salakammiossa, aamun sarastaessa hän tunsi olevansa satamassa vaellettuaan kauan vaikeita teitä toisten ihmisten ja omien, valtoimina riehuvien intohimojensa raju-ilmassa. Hän ei ollut välittävinään myrskystä — mutta hän oli ollut niin nuori; hän värisi sielunsa uumenissa väsymyksestä. Eikä hän ollutkaan selvinnyt tahratonna: hänen sydämensä oli kuin samea, pohjoinen metsälampi, johon kaikki harmaat, pauhaavat kevätpurot ovat tyhjentäneet lumisohjunsa. Eikä se tulvan jälkeen selviäkään, ennenkuin sitä ympäröivät kuusikot kukkivat ja levittelevät keltajauhoaan sen suonruskealle pinnalle. Mutta tässä alttarin äärellä hän tunsi Jumalan hengen kuin virkistävän tuulen — kaikki imelä höyry oli pois puhallettu; hänen elämänsä tulisi jälleen kirkkaaksi ja selkeäksi kuin lampi, joka kuvastaa heleän sinen, auringon ja pilvien kulun taivaan kannella.
Herra, Herra — siitä on jo kauan! Minä en ole enää nuori. Mutta syksylläkin, kun jää jo on alkanut kuortua kivien kupeisiin ja lampea peittää kuihtunut kaisla ja heinän korsi — silloinkin Sinä voit vielä lähettää sellaisen ilman, joka murtaa jääriitteen ja puhdistaa veden pinnan, niin että se lepää vielä vähän aikaa kirkkaana ja sinisenä, ennenkuin talvi tulee ja kattaa sen jäävaipallaan. Ajatukset eivät tulleet selkeinä, vaan ne kulkivat ohi Olavin siinä polvistuessa vaipan kulma kasvojen edessä. Kaikki hän muisti yrittämättäkään mitään kiellellä. Ja hän oli sittenkin rauhallinen ja aivan tyyni.
Pieni messukello kilahti; pappi kumartui syvään alttarin eteen, polvistui. Sitten hän nousi, pitäen koholla oikeassa kädessään Herramme Pyhää ruumista, joka ilmestyi leivän vaatimattomassa muodossa.
Olav nosti katseensa rukoillen: Herrani ja Jumalani!