Hän tunsi nyt, ettei hänen sydämensä milloinkaan voinut lakata rakastamasta Jumalaa, tahtoipa hän sitten tai oli tahtomatta. Tekipä hän mitä tahansa ja koettipa hän vaikka miten hiljentää ääntä, joka hänen sydämessään vaikeroi: Herra, sinä tiedät, että minä rakastan sinua!

Hän muisti nytkin: tässä polvistuu petturi, joka on paennut Jumalan läheltä. Vuosikausia hän oli tehnyt paljasta pahaa eikä suinkaan siksi, ettei hän olisi tiennyt parempaa. Mutta hän ei sittenkään tällä hetkellä tuntenut sitä pahan omantunnon kalvamista, joka häntä oli niin kauan kiusannut aina hänen rukoillessaan tai kun hän oli ollut rukoilevinaan. Nyt tuntui hänestä jokaista rukousta rukoillessaan kuin hän olisi painunut lähteen juurelle janoaan sammuttamaan.

Menneet päivät Hestvikenissä tuntuivat hänestä pitkältä sairaus-ajalta, yhdeltä ainoalta haavakuumekaudelta. Tuska ja pakotus oli tullut sisältäpäin, kaikki paha, kaikki kauhunkuvat olivat syntyneet hänessä itsessään. Nyt tuntui kuin kaikki ovet olisi avattu selkoselälleen ja ulkoapäin tulvisi häneen valoa ja vilpoisuutta. —

Hän tunsi jälleen olevansa reipas. Aava tuuli, meri ja vartiossa vietetyt yövalvonnat olivat karsineet hänestä pois turhan hempeyden.

Ei silti, että hän olisi nyt ajatellut syntiään vähemmän, mutta hän kävi omissa silmissään paljon vähäisemmäksi. Kotona Hestvikenissä hän kulki äänetönnä ja epätoivoisena sielunsa turmiota surren ja hänestä oli tuntunut niin suurelta kaikki se, mistä hänen oli luovuttava, jos mieli päästä sovintoon Jumalan kanssa — oma kunniansa, oma onnensa, kenties elämänsäkin. Mutta nyt, kun hän oli sellaisessa paikassa, jonne tämän maailman ihanuuksia ja rikkautta oli koottu enemmän kuin hän oli koskaan uskonut yhdessä paikassa voivan olla — nyt hänestä tuntui kaikki se, mitä hän omakseen kutsui, hyvin pieneltä — kaiken senhän mies voisi viskata luotaan yhtä helposti kuin harppu nostetaan seinälle torven kutsuessa aseisiin.

Herran nimessä — kyllähän maailmassa aina miehiä riittää. Mutta entäpä kunkin yksityisen sielu — sitä ei kukaan saa käsiinsä eikä pysty sitä punnitsemaan ja mittailemaan ihmismitan mukaan. Ja sitten Jumala kokoaa loppujen lopuksi kaikki sielut ja punnitsee ne sellaisella vaa’alla, joka on vain Hänen salaisuutensa.

Ja niin hän kuunteli rauhallisena sitä ainoata ääntä, jota hän ymmärsi — täällä vieraalla maalla, jossa kaikki muut kielet hälisivät hänen ympärillään — ikäänkuin niiden ja hänen välillään olisi kohonnut korkea muuri. Kirkon ääni oli sama, jota hän oli kuunnellut jo sekä lapsuudessaan että nuoruudessaan samoin kuin miehuudessaankin. Hän oli tosin vaihetellut eri ikäkausinaan niin kieltä kuin ajatuksia ja puheitaankin, mutta kirkko ei ole vaihettanut ei puhettaan eikä tarkoituksiaan; se puhui hänelle pyhässä messussa, kuten se oli puhunut hänelle jo hänen pikkupoikana ollessaan, jolloin hän ei ollut ymmärtänyt montakaan sanaa, mutta ymmärtänyt kuitenkin paljon katsellessaan, kuten lapsi ymmärtää äitiään hänen liikkeitään ja ilmeitään katsellessaan jo ennenkuin hän tajuaa puhuttua sanaa. Ja hän tiesi, että vaikka hän menisi maailman ääriin, kristittyjen asuinpaikkojen laidoille — olkoonkin kansan kieli, tavat ja olemus hänelle ihmeellistä ja käsittämätöntä, kaikkialla missä ikänä hän kirkkoon astuisi, hän kohtaisi saman äänen, joka jo hänen lapsuudessaan oli hänelle puhunut; avoimin käsin kirkko tarjoaisi hänelle sakramentteja, joilla se oli häntä ravinnut jo kasvu-iällä, mutta jotka hän oli hylännyt ja väärin käyttänyt. —

Ja Olavista tuntui kuin hän olisi palannut kotiin äitinsä luo — kaukaisilta mailta, joissa hän oli saanut enemmän vahinkoa ja haavoja kuin kunniaa ja voittoa. Mutta nyt hän istuu äitinsä kanssa kahden kesken kuunnellen hänen tyyntä puhettaan ja hänen viisaita sanojaan: »Vaikka sinä olet hävinnyt kaikissa taisteluissasi, on kuitenkin niin, ettei kaikkein onnettominkaan ihminen ole hävinnyt siinä taistelussa, jota hän ei ole vielä alkanutkaan.»

* * * * *

Aurinko heloitti ihanasti kirkkomäellä — tänä kesänä satoi melkein yksinomaan öisin. Messun jälkeen Olav kuljeskeli tovereineen P. Paavalin kirkkomaalle vieviä katuja pitkin.