Talot olivat täällä paljon korkeampia kuin Oslossa ja ne oli rakennettu hirsistä, savirappausta välissä, ja päädyt oli peitetty laudoituksella. Tuon tuostakin talorivi katkesi, siinä kohosi vankka kivirakennus, jota ympäröi muuri; vartijoita seisoi portilla miekka kädessä. Sisäpuolella näkyi viheriä pihamaa, jolla linnan nuoret miehet harjoittelivat nuolella ampumista ja palloleikkejä.
Pitkin kirkon aitoviertä oli kauppapuoteja, mutta jos vain hetkeksikään pysähtyi tavaroita katselemaan, heti ilmestyi mies, joka iski kyntensä katselijaan. Sellaista ei tapahtunut Oslossa — paitsi saksalaisten kaupoissa Miklegaardissa nuoren neitosen pysähtyessä katselemaan. Mutta mies saattoi kuljeskella puodissa kaikkialla ja käännellä jokaista näkyvillä olevaa esinettä — omistaja ei ollut näkevinäänkään, tuskin vilkaisi työstään vastatessaan jonkun kysymykseen. Mutta täällä oppipojatkin juoksivat pitkin katuja ihmisten perässä, ja muutenkin täällä oli kova meteli ja huuto.
Kirkonkellot soivat lakkaamatta heidän päittensä päällä — ne soivat kaikkialla, kuului harvalleen moikavia suuria kelloja ja herkästi heliseviä pikkukelloja. Sitten kaikki kellot alkoivat soida ja pauhata valtavan suurena kuorona. Kun laski yhteen kaikki luostarikirkot ja kaikki eri seurakuntain kirkot, Olav arveli Lontoossa olevan paljon yli puolisensataa kirkkoa. Vähintään puolet niistä oli Oslon Halvardinkirkon kokoisia. Pyhän Paavalin kirkko oli suurempi kuin yksikään hänen ennen näkemänsä kirkko.
Fransiskaaniluostari oli kaupungin muurin itälaidalla, ja sen edessä olevalla kentällä pidettiin viljamarkkinoita. Raskaat härkien tai suurien vankkajalkaisten hevosten vetämät vankkurit tekivät torin ja lähikadut ahtaiksi ja vaikeiksi liikkua. Olav ja Tomas Rummuttaja kävelivät tuntikausia katsellen tätä vaurautta. Vieläpä nyt keskellä kesääkin oli kivisillalla suuria, täyteläisiä säkkejä — suut avoinna, niin että kaunis, keltainen vilja pisti näkyviin. Pöly kiiri torin yli vaaleana pilvenä. Kyyhkysparvien hurina kuului moniäänisen sorinan ja kolinan keskellä jonkinlaisena pohjasävelenä.
Kaupungin muurikin oli torneineen ja porttivarustuksineen katsomisen arvoinen; joissakin portti-torneissa oli vankeja, jotka laskivat alas luukuista koreja, niihin saivat ohikulkijat pistää roponsa. Portinvartijat olivat kaikki valittua väkeä, komeasti puettuja ja asestettuja.
Kaikki kirkkojen kellot soittivat viimeiseen messuun. Aurinko oli niin korkealla taivaalla, että alkoi jo tuntua lämpimältä. Olav ja hänen toverinsa hikoilivat kovin; heillä oli nuttunsa alla panssaripaita. Rikardinpojat sanoivat, että se olisi täällä välttämätöntä. Maasta nousi vuosisatojen kuluessa sinne heitettyjen jätteitten löyhkä, mutta talojen takana kivi-aitojen varjoissa ja luostarinmuurien toisella puolella leviävistä puutarhoista huokui seljapensaitten ja ruusujen vieno tuoksu ja neilikoiden sekä sellerien voimakas lemu. Ja nyt alkoi avoimista ovista tulvia keittojen ja paistosten hajut — läheni aamiaisaika. Molemmat muukalaiset alkoivat rientää kujia alas joelle, nälkä kurni jo suolia.
Suuret, kirkontorneissa asuvat varis- ja naakkaparvet lentää lehahtivat alas heti, kun joitain jäännöksiä heitettiin ulos. Teurastajien taloista levisi äitelä veren haju, verta virtaili niin, että kujan keskellä oleva kouru oli aivan punaisenaan. Mutta kun he lähenivät siltaa, työntyi heitä vastaan maahan kaadetun mäskin tympeä haju ja heidän täytyi hätistää jaloistaan sikoja, jotka kiiruhtivat osalle. Oli mainiota saada nälkäisenä ostaa matkan varrelta leipää, kaksi kiiltävää, pyöreätä kullankeltaista kakkua.
Lautturin veneessä heitä odotti olutlekkeri; lautturi oli tarjoutunut hakemaan heille joka aamu olutta eikä tahtonut siitä mitään lisämaksua. Mutta sitten hän ottikin luonnossa lekkerin vuokraa. Olav sekä toiset miehet kirosivat lyhyesti sekä naurahtivat ravistellessaan lekkeriä laivalle päästyään.
He vetivät kannelle auringonpaisteeseen nahkasensa, hakivat arkuistaan voivakkasen ja lihakimpaleen sekä juuston. Olav teki puukolla ristinmerkin leipien ylitse ja jakoi ne sitten. Sitten he asettuivat matkanahoilleen, söivät ja joivat äänettöminä, nälkäisinä ja janoisina. Olut oli erinomaista. Entä tämä tuore leipä, jota he söivät joka päivä — he olivat yksimielisiä siitä, ettei heidän kannattanut tuhlata rahaa ostaakseen tuoretta ruokaa ravintoloissa, kun he saivat sitä.
Olav viihtyi hyvin matkatovereittensa parissa; he olivat molemmat harvasanaisia miehiä. Onni oli, että Sigurd Suupaltti, kuten he häntä kutsuivat, oli mennyt Galfridin mukaan.