Aterioituaan heittäytyivät Olav ja Leif nahkasäkeilleen. Tomas Rummuttaja istuutui leikittelemään pienen, kaupungista ostamansa pillin kanssa. Sen hento ääni nousi kolmisen ääniaskelta, luritteli jälleen takaisin ja teki niin ylös, alas — Olavista tuntui hänen siinä unenhorroksissa maatessaan kuin pieni tyttönen kiipeilisi ja leikkisi aitan portailla — toisinaan hän näki ilmielävänä Cecilian —.
* * * * *
Illansuussa Olav otti laivaveneen ja souteli joella. Kaupunki oli kaunein näin vedenselältä katsellen — virralla oli liikettä kuin kylätiellä. Ylhäisön asumuksista, virran yläjuoksun varrelta kaupungin länsipuolelta, lähti suuria veneitä, jotka kiitivät hurjaa vauhtia kymmenen — kaksitoistasoutuisina; jokea pitkin kiiri veneissä olevien herrojen ja naisten huilujen ja pillien soitto.
Jonkin matkan päässä kohosivat linnoituksen muurit virrasta — niissä oli vankat sulut ja sillat edessä, takana kohosivat korkeat kauppahuoneet — Domus teutonicorum. Olav katseli linnaa soutaessaan pienellä veneellään ohi. Saksalaisten kauppiaitten kanssa ei kannattanut muitten kansain kilpailla. Hän ajatteli katkerana: eiköhän sekin päivä koittane, jolloin ne rakentelevat linnojaan Oslonkin siltojen varsille. Mutta kylläpä heidän linnansa oli kaunis, kuten kaikki, mikä kuvastaa voimaa, on kaunista omalla tavallaan.
Hän kääntyi lähtien soutamaan vastavirtaa. Nyt hän sivuutti kaupungin muurin lounaanpuoleisen tornin, hän näki koko muurin läntisen ulkosivun torneineen ja porttilinnoituksineen. Hetken kuluttua alkoivat puitten takaa näkyä temppeliherrojen praeseptoriumin katot.
Olav ei ollut koskaan ollut siellä ennen, mutta Galfrid sanoi, että hänen on mentävä sinne jonain perjantai-aamuna. Silloin kannettiin kedolle mahtavan suurta punaista ristiä, ja sillä aikaa kuin pappi puhui kansalle, seisoivat ritarit ympärillä täysissä varustuksissaan paljastettu miekka kädessään, kärki taivasta kohti; he seisoivat kuin malmiin valettuina. Ja heidän pappinsa mahtoi olla oikea puhuja, sillä sekä miehet että naiset itkivät niin, että niiskutus kuului.
Olavin ajatukset risteilivät puoleksi leikiten tämän sotilas-luostarin ympärillä. Paavi kuuluu antaneen niiden päämiehelle saman oikeuden päästää ja sitoa kuin hänellä itselläänkin oli. Ennenkuin joku mies pääsi veljeskuntaan, tuli hänen ripissä tunnustaa kaikki koko elämänsä rikkomukset, sekä sovitut että sovittamattomat — eikä siitä kovasta rangaistuksesta, mikä hänen osakseen tuli, maailma saanut vihiä enemmän kuin siitä, mitä kiirastulessa tapahtuu. Heillä kerrottiin olevan merkillisiä tapoja — sen, joka aikoi heidän joukkoonsa, tuli riisuutua alasti ja maata sellaisenaan avoimessa haudassa kirkossa koko yö merkiksi siitä, että hän on kuollut koko kuluneesta elämästään. —
Hän oli jonkin kerran nähnyt temppeliherrojen ratsastavan Lontoon läpi; he olivat sotisopaan puettuina kiireestä kantapäähän, haarniskan päällä oli ristinmerkillä koristettu valkoinen asenuttu ja valkoisessa vaipassa punainen risti, vieläpä heidän sotanuijassaankin oli ristinmerkki. Hän oli kyllä ennenkin kuullut sotilasmunkeista, vaikkei ollut koskaan heitä nähnyt.
Sitten oli vielä itsensäkiduttajia. Heitä oli kaupungissa monenlaisia. Toiset asuivat kaupungin muurin komeroissa, toiset kirkon kupeeseen muuratuissa pikku majoissa, jotka erotti kirkosta luukku, niin että asukas saattoi nähdä alttarin ja Herran ruumiin sisältävän ciborian. Toisten puolesta kävi joku maallikkoveli tai -sisar toimittelemassa heidän asioitaan, mutta monet, sekä miehet että naiset, olivat antaneet muurata itsensä sinne, jakaakseen siten kurjimpien vankien kohtalon. Eräs asui aivan erään vankitornin juurella — hän aikoi elää kuolinpäiväänsä asti siellä mustassa, kylmässä kolossa, johon vettä tihkui, omien ulostustensa löyhkässä, kurjissa, likaisissa rääsyissään; kihti oli hänet tehnyt rammaksi ja rujoksi. Ja tämän miehen elämä oli ollut pyhä jo hamasta lapsuudesta sekä hänen luostarissa ollessaan. Kun rangaistavaksi vietäviä miehiä kuljetettiin hänen luukkunsa ohi, kiduttaja huusi kolostaan: olkaa laupiaita, niinkuin teidän taivaallinen Isänne laupias on!
— Viime vuosina olivat Olavin ajatukset usein alkaneet kääntyä luostari-elämään — loppuisivatkohan hänen vaikeutensa sitten, jos hän sinne joutuisi. Mutta totta puhuen hän ei kuitenkaan ollut sitä koskaan uskonut. Tekipä Jumala hänen suhteensa mitä tahansa — munkiksi ei häntä oltu luotu. Hän oli siitä täysin vakuutettu — sillä luostari-elämän kovuus ei häntä peloittanut. Päinvastoin — luopua kaikesta siitä, mistä munkin oli luovuttava, taipua sääntöjen kuriin, sitä hän oli toivonutkin usein. Siihen ei kyennyt kuitenkaan kukaan ihminen ilman Jumalan erikoista armoa. Mutta nyt oli Olav kuljeskellut niin kauan rauhatonna Jumalan armon rajamailla, että hän oli oppinut sen: vasta kun ihminen vapaaehtoisesti antautuu Jumalan valtaan ja ottaa Hänet vastaan, vasta silloin Jumalan voima on hänessä rajaton. Ja pitkinä unettomina öinä hän oli usein ajatellut — nyt menevät sekä miehet että naiset luostarikuoriin, nousevat palvelemaan Herraansa kiitoslauluin, rukouksin ja ajatuksin, kuten nukkuvan leirin vartijat. — Mutta säännöissä oli sellaisia kohtia, jotka olivat siellä heikolle ihmiselle apua ja lepoa antamassa, mutta joita hän ei voinut olla ajattelematta vastenmielisyydellä: veljeselämä, keskustelutunnit, jolloin munkin on osoitettava laupeutta ja kohteliaisuutta toveriaan kohtaan, piti hänestä sitten tai ei, olipa sitten suurempi halu puhua tai vaieta, ja pakko lähteä vieraitten pariin tai palvelemaan majapaikoissa priorin käskiessä, vaikka itsellä olisi halua vetäytyä yksinäisyyteen —. Hän oli myöskin nähnyt, ettei moni munkki jaksanutkaan sitä, vaikkakin he muuten olivat hyviä, hurskaita miehiä — silloin he tulivat katkeriksi ja tylyiksi vieraille ja toveripiirissä riitaisiksi. Mutta ehkäpä se juuri osoittikin, etteivät he olleet luostarielämään sopivia. »Kristuksen kuvan voi veistää yhtä hyvin männystä kuin lehmuksesta», oli piispa Torfinn kerran sanonut Arnvidille tämän jutellessa toivosta tulla joskus yhtä hurskaaksi ja hyväksi kuin Asbjörn Allfeit, »mutta minä en ole milloinkaan kuullut, että Jumala olisi tehnyt männystä lehmusta, sillä se olisi turha ihmetyö. Jumalan armosta sinusta voi tulla yhtä hyvä mies kuin Asbjörn on, mutta minä en usko, että hän sinusta kuitenkaan tekee Allfeitin luonteista milloinkaan».