Mutta nyt hän näki, että munkkielämässä oli muitakin teitä kuin ne, mihin hän Norjassa oli tutustunut. Oli teitä niitäkin varten, jotka eivät pystyneet yhteiselämään vieraitten veljien kanssa. Oli sotaretkiä, luostarikuri sotakurin takana, kuten jouhipaita haarniskan alla — pyhässä maassa oli usein temppeliherrojen joukot lyöty maahan viimeiseen mieheen. Kartusiaaniluostarissa asui kukin munkki omassa majassaan yksinään; kirkossa vain kokoonnuttiin yhteen. Ja nyt hän oli myöskin nähnyt toisia munkkeja, maturiineja — heidän valkoinen pukunsa muistutti saarnaajamunkkien pukua, mutta heillä oli rinnassa punainen ja sininen risti. He kokosivat almuja ja matkustivat sitten merten taa ostamaan kristittyjä vapaaksi saraseenien vankeudesta. Ja kun heidän rahansa loppuivat, nuorimmat ja voimakkaimmat jäivät sairaitten ja heikkojen sijaan vankeuteen.

Olavin mielessä ei mikään päätös ollut kuitenkaan vielä kypsynyt. Mutta se askarteli hänen ajatuksissaan. Maailma oli avautunut hänen näköpiirissään — ja se toinen maailma, jonka holvi kaareutui maailman äärestä toiseen, se oli nyt hänen silmissään rajaton. Ja huomatessaan nyt itse seisovansa sen äärettömän holvin alla, hän tunsi olevansa pieni, yksinäinen ja vapaa. Mitäpä se merkitsi, vaikkei yksi norjalainen talonpoika palaisikaan kotiin —. Hänethän voitaisi jonain iltana pistää kuoliaaksi täällä jollain sillalla — merirosvot voisivat ryöstää ja surmata heidät syksyllä Flanderin puolella, he voisivat tuhoutua purjehtiessaan Norjan rannikolla — jokaikinen kauppamatkoille lähtevä tietää sellaista voivan sattua, eikä kukaan sen pelossa jää kotiin. Kummallista, että hän oli voinut ajatella kotipuuhissa kuljeskellessaan ja lahdella hommaillessaan, että oli niin tärkeätä hänen kodinhoitonsa — se olikin hyvänlaista — että hänen sen vuoksi oli surmattava sielunsa.

Sen saattoi vielä niin kauan ymmärtää, kun Ingunn eli. Mutta nyt — Arnentyttäret miehineen ottaisivat kyllä sekä talon että lapset hoiviinsa, jos hän lähettäisi syksyllä kotiin sanan, ettei hän enään palaakaan.

Lontoon kirkonkellot soivat — oli aika sammuttaa valkeat. Olav souti takaisin kaupunkiin. Hän laski pienen sillan laitaan aivan läntisen vesitornin viereen. Vanha ukko, joka otti veneen vastaan, oli niin partainen ja nukkainen, että luuli hänessä kasvavan naavaa. Olav vaihtoi hänen kanssaan jonkin englantilaisen sanan — hän oli jo oppinut hiukan englantia. — Sitten hän yritti päästä saarnaajaveljesten kirkolle kujien kautta, joilla juoksenteli ja kuhisi lapsia, jotka eivät millään tahtoneet totella heitä kotiin huutelevia äitejään.

Hän rukoili iltarukouksensa ja De profundiksen vainajilleen, sitten hän istuutui eräälle muurioven portaalle. Leuka käden varassa hän istui siinä odotellen munkkien tuloa kuoriin iltamessuaan veisaamaan.

Korkeat ikkunat alkoivat himmetä, hämärä kutoutui holvien alle, täytti sivulaivat. Eräällä sivualttarilla tuikutti ainoa kynttilä, mutta pääalttarin yläpuolella kultainen lamppu loisti yksinään hämärissä kuin tähti. Avointen ovien takana päivänvalo alkoi himmetä ja sinertää. Kansaa alkoi rientää sisälle kuulemaan iltamessua; heidän kuiskailevien ääntensä kaiku suhisi ja sihisi korkeassa pilarisalissa, askelten kaiku kumahteli lattiakivillä. Sitten alkoi kuulua hillitty ja sittenkin kaikuva askelten kohina kuorissa, kuorituolien avaamisesta syntynyt helähdys — munkkien edessä syttyivät pienet tulet tuikuttamaan heidän kirjalaudoillaan, näkyi valkopukuisten miesten hämärä joukko koristuksia täyteen leikattujen tuolirivien edessä. Ja alhaalla kirkossa kohisi ihmisjoukko, joka nousi ja vetäytyi lähemmä, kun kuorissa suuri, voimakas ja kirkas miesääni alkoi ja sille vastasi heti vähintään viisikymmentä laulajaa ensimmäiset lyhyet säkeet, kunnes koko mieskuoro viritti Daavidin laulun yksitoikkoiset, hitaasti lainehtivat sävelet.

Laulun alkaessa Olav istuutui jälleen. Hän vaipui siinä istuessaan unenhorroksiin — heräsi nyökähdykseensä — sitten hän jälleen kietoutui unen valtaan ja ajatuksetkin pöpertyivät. Vihdoin hän heräsi Salve Reginan säveliin ja kuorista lähteneen kulkueen kopinaan. Ihmiset siirtyivät keskilaivaan musta- ja valkopukuisten munkkien kulkiessa laulaen:

»Et Jesum, benedictum fructum ventris tui, nobis post hoc exsilium ostende. O clemens, o pia, o dulcis Virgo Maria!»

* * * * *

Olav riensi siltaa kohti. Ulkona oli jo pilkkopimeätä, yölepakot lentelivät pimeässä kuin nokiliuskat. Hänen piti olla Peurassa ennenkuin oli sysimustaa — edellisenä iltana oli hänelle jo huudettu jokivahti-aluksesta. Tämä iltamessu teki hänelle hyvää ihan sydänjuuriin asti. Juuri saman hän oli kuullut Hamarissa ja Oslossa, tanskalaisissa niinkuin ruotsalaisissakin satamissa — niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä hän oli aina koettanut päästä iltamessuun, missä suinkin sattui olemaan saarnaajamunkkiluostari —. Eräänä iltana hän oli kuullut täällä Lontoossa myöskin nunnien laulua — ensi kerran eläessään; hän ei ollut koskaan ennen tullut menneeksi nunnaluostarin kirkkoon, mutta eräänä iltana oli Tomas Rummuttaja saanut hänet lähtemään. Se oli ollut ihmeellisen puhdasta, mutta se ei kuitenkaan vaikuttanut häneen syvästi. Kirkkaat, hennot naisäänet kulkivat kuten pitkät, kultaiset pilvisuikaleet taivaanrannalla, maan ja taivaan välillä. Mutta se ei tunnu kohottavan pimeyden varjostamasta maasta sillä lailla ylös kuin mieskuoron kiitosvirsi yön tullen.