Pohjoiseen päin viettävillä mailla jääpeite kiilsi ja kimmelsi vielä, mutta vesi juosta norisi jo Hesthammerilta ja kallionkylki paistatti päivää lahden toisella rannalla, auringon puolella. Härkätunturin punaisenharmaa kallioseinä kohosi merestä keväänhohtoisena. Maa heloitti petäjän juurella tummanruskeana, ja Kverndalenin puoleisella rinteellä pähkinäpensaikko oli täynnä keltaisia rönsyjä.
Eirik souteli lahdella — pojan punainen nuttu hohtaa heloitti keskellä sinistä vettä. Olav pysähtyi lapioonsa nojaten ja katseli pientä venettä — tuollaiseen sillä aina riitti aikaa! Pojan oli määrä kuljettaa muutamia lampaita toiselle rannalle, vuonat oli laskettu sinne metsään. Kyllä pojalla olisi tänään ollut kotonakin työtä. —
Silloin alkoi Olavin takaa kalliolta kuulua keveitä askeleita. Cecilia seisoi siinä auringon paisteessa, niin että sen säteet hohtivat hänen vaaleissa kiharoissaan. Hän istuutui paljaalle kivelle huudellen isälle ja näytellen kätösissään olevia leskenlehtiä.
Olav kielteli häntä tulemasta. »Älä tule, Cecilia — sinä vain likaat itsesi.» Hän nosti tytön kivelle. Tyttönen seisoi hieroen kukkiaan isän kasvoihin ja katsellen, tarttuiko niihin keltajauhoa. Eipä niissä juuri mitään ollutkaan — Cecilia oli murskannut kukat kourassaan, mutta hän naureskeli yhtä tyytyväisenä ja yritti kellata isää jälleen.
Olav tunsi kevään ensi kasvien raikkaankitkerän tuoksun. Kulunut talvi oli hänestä ollut pitkä kuin nälkävuosi, mutta nyt siinä seisoessaan ja tuntiessaan saappaitten kosteuden ja niihin tarttuneen tuoreen mullan painon kuuma riemu tulvahti läpi ruumiin. Täällä varjon puolellakin oli kalliopaaden takana peltoa peittänyt jääkuori kutistunut ja paljastanut kiven kupeelta pienen pälven. Levitetystä lannasta huokui voimakas tuoksu ja voimakas kevään lemu uhkui sillan luota merestä, tervasta, haloista ja vettyneestä puusta.
— Hän näki äsken Härkätunturin alla pienen purjeveneen, nyt se oli tulossa tännepäin. Hän ei tuntenut sitä, ehkäpä siinä oli kylään meneviä.
Hän pyyhkäisi käsistään paksumman lian ja talutti Cecilian kallion toiselle puolelle.
»Mene Livin luo — Liv, sinä et saa laskea lasta niin kauas luotasi, hänhän voisi suistua kalliolta alas!»
Tyttö kääntyi häneen päin hymyillen: »Kylläpä nyt on kaunis ilma!» Hän istui päivää paistattaen, ja korjattava vaatekappale virui kaukana nurmella.
Olav käänsi selkänsä tyytymättömänä ja palasi työhönsä. Äskeinen vene oli laskenut laiturin laitaan ja vieraat miehet kiipesivät Eirikin seurassa häntä kohti. Olav ei ollut heitä näkevinään, ennenkuin he pysähtyivät aitoviereen tervehtien.