Heitä oli kaksi keski-ikäistä, pitkää, laihansalskeata miestä, kyömynenäisiä ja ilosilmäisiä. Olav tunsi nyt, hän oli usein nähnyt heidät Oslossa, vaikkei ollut koskaan vaihtanut sanaakaan heidän kanssaan. He olivat englantilaisen asesepän Rikard Platemesterin poikia. Tämä oli nainut talon tyttären jostain vuonon länsipuolelta ja asettunut kaupunkiin asumaan. Olav ei voinut ymmärtää, mitä asiaa näillä miehillä olisi hänelle, mutta läksi kuitenkin heidän kanssaan sisään.
Saatuaan ruokaa ja istuessaan nyt oluthaarikan ääressä Torodd, vanhin heistä alkoi puhua: hän oli kuullut puhuttavan, että Olav aikoi purkaa kauppasitoumuksensa Claus Wiephartin kanssa. Kun Olav selitti, ettei hän tiennyt siitä mitään, Torodd kertoi kuulleensa kaupungissa, ettei Olav Auduninpoika ollutkaan tänä vuonna jättänyt tuotteitaan Claus Wiephartin myytäviksi.
Ei sen asian laita ihan sellainen ollut, Olav vastasi. Mutta pidettyään talvella vaimonsa maahanpanijaisia ne olivat nielleet paljon, ja vaimon kuolema oli estänyt häntä monin tavoin töihin tarttumasta. Nyt Olav luuli keksineensä heidän asiansa. Sitäpä saattaisikin ajatella, ehkäpä olisi hyvä hankkia toinen välittäjä —.
Silloin toinen veli, Galfrid, alkoi:
»Asianlaita on sellainen, Olav, että veljelläni ja minulla on asiaa Englantiin tänä kesänä. Me tiedämme, että sinä olet taitava laivuri ja sinähän tunnet maan jo entuudestaan — me emme ole siellä koskaan käyneet, vaikka siellä on isämme sukulaisia. Nyt me olemme kuulleet varmalta taholta, että sinä aiot tänä kesänä ulkomaille.»
Tällä aikaa Eirik oli pujahtanut ovesta sisälle sinivuokkoseppele käsissään. Olav tiesi, että pähkinämetsä lahden toisella puolella oli niitä sinisenään. Tuollaiseen lapsellisuuteen kuin kukkien keräilyyn kulutti pitkä poika kirkkaan, kiireellisen kevätpäivän —.
Eirik pysähtyi oven suuhun kuuntelemaan jännittyneenä odottaen samalla, että isä käskisi hänet ulos.
»Kuka sellaista on kertonut, Galfrid?» Olav kysyi.
Sitä oli jutellut veli Stefan, se samainen paljasjalkamunkki, joka oli viime kesänä oleskellut niin paljon näillä main. Rikardinpojat käväsivät usein fransiskaaniluostarissa, jossa eräs heidän veljistään oli munkkina. Siellä he olivat kuulleet Hestvikenin Olavin aikovan kesällä ulkomaille, mutta ettei hän suinkaan vielä ollut sopinut laivasta —.
Olav vaikeni. — Mutta mistä ihmeestä munkki oli saanut sen tietää— hän ei muistanut hiiskuneensakaan siitä kenellekään ihmiselle. Matkustaa — Jumala paratkoon, sehän oli hänen hartain halunsa — mutta ei suinkaan hän ollut aikonut panna sitä täytäntöön. Hänellä ei ollut minkäänlaista laivaa enemmän kuin lastiakaan ja aivan mahdottomalta hänestä tuntui yrittää muitten ihmisten mukana. Työtä olisi kotonakin yllin kyllin — kaikkihan oli emännän sairastaessa jäänyt rempalleen.