Mutta, nyt hänelle tarjoutuisi tilaisuus —!

Ja samassa kun hän tajusi päivän selvästi, että hän voisi nyt päästä eroon kaikesta nykyisestä, hänen sydämensä tuntui puristuvan sykkyrään, ihan niinkuin käsi puristuu nyrkkiin pöytään iskiessään. Pois kauas ja pitkäksi aikaa —. Olisipa se jotain!

»En minä ole veli Stefanille puhunut sellaisia —». Olav pudisti päätään. »Ehkäpä minä olen maininnut — en minä sitä edes muista — kenties lienen sanonut, että mieleni tekisi jälleen näkemään maailmaa nyt, kun olen vapaa mies —»

Samassa hän huomasi, miten Eirik seisoi jännittyneenä kuuntelemassa, ja hän käski pojan mennä ulos. Eirik astui nopeasti perälle, kietoi seppeleensä äidin vuoteen vieressä seinällä olevan ristiinnaulitun kuvan kaulaan. Mutta sitten oli hänen lähdettävä.

— Sitäpä Olav ei vain voinut keksiä, mistä veli Stefan pitkine nenineen oli saanut nuuskituksi ne salaiset ajatukset, joita hän oli hautonut.

* * * * *

Iltapäivällä miehet olivat niin pitkällä keskusteluissaan, että Olav näytteli vieraille, minkä verran hänellä oli myytävää. Eihän sitä paljon ollut — puolisentoistakymmentä vuohenvuotaa, kolme saukonnahkaa sekä joitakin muita pedonvuotia ja tammenkaarnaa jokin astiallinen. Hän voisi kyllä ottaa mukaansa koko kala- ja sillivarastonsa, väki selviäisi kyllä kotona tuoreella kalalla. Oli hänellä vielä jonkinverran tammihirsiä ja saavipuita, joita hän oli koonnut omiksi tarpeiksi, mutta ellei hän nyt jäisikään kotiin, viruisivat ne tyhjän panttina —.

* * * * *

Myöhään illalla Liv tuli sisään pyytäen isäntää navettaan kanssaan. Erään lehmistä piti poikia, mutta karjapiika oli sairastunut, Liv selitti — eikähän hänen tehtäviinsä kuulunutkaan karjanhoito.

Kun Olav vihdoin viimein tuli navetasta, oli yö pimeä, kylmä ja tyven. Hänen täytyi mennä herättämään vanha Tore ja pyytää häntä valvomaan navetassa tänä yönä, Liviä ei sinne voinut yksin jättää. Hän oli sekä laiska että ajattelematon. — Eipä sitä olisi voinut uskoa, mutta hän ei vain saanut olla tytöltä rauhassa, ei edes puuhaillessaan kärsivän eläinparan kanssa — ei edes pimeässä, ahtaassa navetassa. Tyttö tuppautui häneen kiinni kuin hyväilynhaluinen kissa, hän sai lakkaamatta melkein työntää hänet tieltään voidakseen liikuttaa käsiään. Olav arveli hänen yrittävän taloon jalkavaimoksi. Ja vaikka hän oli osoittanut sen olevan turhaa vaivaa, ei tyttö näyttänyt sitä älyävän.