* * * * *
Eirik Olavinpoika sai minoriteettien luona mitä sydämellisimmän vastaanoton. Ja hän oli niin innokas, ettei hän voinut odottaa pyhien ohi; hän alkoi heti kuunnella veljesten opetusta uudesta elämästä, hän seurasi heitä kuoriin ja otti lauluun osaa mikäli osasi.
Mutta viikkoa jälkeen pääsiäisen hän meni gardianin luo ja sanoi, että hänellä on ystävä, jolta hän haluaisi ottaa jäähyväiset, ennenkuin jättää maailman. Ja hänen teki mielensä ratsastaa sinne heti, niin että hän ennättäisi joka tapauksessa saada vihkimisen jo Pyhän Eirikin päivänä, kuten oli ollut puhe.
Eirik oli tullut vakuuttuneeksi siitä, että siskon mielenliikutus sinä yönä, jolloin he olivat maanneet jutellen, johtui hänen rakkaudestaan Jørundiin. Ja nyt hän ainakin aikoi koettaa, eikö hän voisi tehdä rakkaalle siskolleen ennen luostariin menoaan palvelusta — ainakin hän voisi tunnustella maaperää.
Hänet otettiin Gunnarsbyssä hyvin vastaan, mutta Jørund oli jonkin verran pidättyväinen. Mutta kun Eirik sanoi menevänsä luostariin ja tulleensa sanomaan ystävälleen hyvästit, tuntuivat sekä Jørund että hänen veljensä hämmästyvän kovin.
Yöllä, kahta päivää ennen luostariin lähtöään, hän meni Jørundin kanssa metsonsoitimelle. Heidän kulkiessaan metsän halki Jørund virkkoi ystävälleen:
»Minun mielestäni sinun sentään pitäisi, Eirik, odottaa vähän ja koetella itseäsi, ennenkuin sinä luovut Hestvikenistä ja kaikesta maailman hyvästä.»
Hän kuuli äänestä Eirikin kulkevan itsekseen hymyillen pimeässä:
»Miten niin? Luuletko sinä sellaisen itsetutkistelun auttavan, kun minä tiedän, ettei se ole minusta itsestäni lähtenyt. En minä saa antaa sen kauan odottaa, joka minut on kutsunut.»
»Sinun on tästäkin luovuttava», Jørund virkkoi kuin leikillään, lyödä napsauttaen Eirikin jousta. »Sinä olet aina ollut innokas metsämies, Eirik.»