— Siitä ei ole vuottakaan, kun Aslak sanoi samat sanat — sitä ei voi peittää. Hän oli silloin pitänyt tytärtään silmällä, peläten hänen surevan liiaksi Aslakia. Mutta siitä hän olisi hyvin voinut itseään säästää. Olipa hyvä, ettei hän ollut sitä ottanut sen raskaammin, vaan nyt jo oli Jørund — kyllähän hän tämänkin surun voittaisi. Ceciliahan olikin melkein lapsi vielä —. Mutta Olav tunsi sentään jonkinlaista pettymystä siitä, että hänen tyttärensä unohti niin helposti.
* * * * *
Eirik aikoi purjehtia luostariin ennen pääsiäistä — hän ei nyt voinut saada sielulleen rauhaa, ennenkuin hän oli päässyt munkki-elämään.
Olavin aikomus oli ollut seurata sinne poikaansa. Mutta hän sairastui. Hän oli saanut Frysju-sillan taistelussa sisäisen vamman; hän ei ollut silloin kiinnittänyt siihen suurtakaan huomiota, mutta se muistutti silloin tällöin olemassaolostaan verensyöksyin ja suurin verimaksoin. Hänen täytyi tällä kertaa käydä vuoteeseen. Mutta Eirik ei voinut odottaa. Hän lupasi lähettää isälle sanan hyvissä ajoin, kunhan päätetään hänen vihkimispäivänsä.
Aamulla, lähtövalmiina, hän meni kamariin ottamaan isältään hyvästit.
Hän polvistui vuoteen viereen ja pyysi isältä siunausta.
Olav sanoi:
»Minä pyydän sinulta, Eirik, että sinä opettelet nyt officien kuolleille ja luet sen joka viikko äitisi sielun ja isäsi puolesta.»
»Minä lupaan sen sinulle. Minä rukoilen niin paljon kuin voin sekä äidin että sinun puolestasi.»
»Sinun on rukoiltava isäsi puolesta. Minun nimeäni sinä et saa mainita.»
Eirik, syvästi liikutettuna isän vaatimattomuudesta, suuteli hänen kättään.