»Sinun ei pitäisi sanoa niin!» Eirik nousi ja riensi ulos.
Mutta Olavia tuntui vain yhä enemmän kiusaavan, kun Eirik nyt näytti muuttuneen hurskaaksi ja nöyräksi. Häntä ei milloinkaan voitu ärsyttää vastaamaan vihaisesti, hän ei lörpötellyt eikä kehunut. Isä piti häntä nyt niin kovilla, ettei Eirikillä ollut kerrassaan mitään, mitä hän olisi voinut omakseen sanoa. Olav oli aina ollut antelias, mutta ei mikään siitä, mitä hän antoi köyhille ja sairaille, saanut kulkea Eirikin käsien kautta. Mutta Eirik keksi keinon — hän teki talonväelle ja lahdella poikkeaville ihmisille monta palvelusta, jotka todistivat hänen nöyryyttään ja hyvää tahtoaan. Sekin suututti isää ja häntä suututti huomatessaan Eirikin vetäytyvän ihmisten parista ja menevän joko rannan kallioille tai ulkohuonerakennuksiin rukouksiaan lukemaan yksinäisyydessä. Hän luki rukousnauhastaan aikarukouksensa sekä Neitsyt Marian rukoukset, joista hän jo osasi suurimman osan. Pian Olav huomasi Eirikin asettaneen pieniä ristejä sinne tänne pelloille rakennuksen ympärille, niihin paikkoihin, joihin hänellä oli tapana mennä rukoilemaan.
Olav kuuli syyspuoleen puhuttavan Eirik Olavinpojan jättäneen luostarin, koska hän tunsi tarvetta saada viettää vieläkin ankarampaa katumuselämää. Hänen aikomuksensa on rakentaa itselleen maja kirkkomaalle ja asettua sinne erakoksi. Tässä pitäjässä ei sellaista ollut ennen ollut, niin että ihmiset puhuivat siitä paljon — toiset pilkkasivat, mutta toiset arvelivat siitä tulevan suurta hyötyä paikkakunnalle. Olav huomasi viimein, että Eirik oli itse tavalla tai toisella pannut tällaiset huhut liikkeelle, ja hän otti pojan lujille. Eirik tuli kovasti hämilleen — ja nyt ensimmäisen kerran luostarista tulon jälkeen isä huomasi hänen olevan epävarman ja räpyttelevän silmiään. Mutta hän vastasi, ettei hän itse ollut milloinkaan aikonut ruveta erakoksi, hän oli vain kertonut jostakin, jota oli lukenut talvella refektoriossa eräästä kirjasta, jonka nimi on Vitae Patrum.
Eräänä päivänä Eirik tuli Olavin luo kysyen, saisiko hän ottaa vanhimman Rundmyrin lapsista Hestvikeniin. Pojasta oli tullut raajarikko sairastettuaan jotakin tautia seitsenvuotiaana; kun hänet kesäisin pantiin pihalle maahan, pääsi hän laahautumaan eteenpäin vähän matkaa käsivarsillaan, eikä hän osannut puhua ensinkään. Ennen sairastumistaan hän oli ollut pirteä ja kaunis lapsi — hän ei ollut Ankin enemmän kuin Livinkään näköinen, vaan muistutti erästä nuorta ja iloista, punatukkaista ja ruskeasilmäistä renkiä, joka oli ollut Hestvikenissä edellisenä talvena ennen heidän naimisiin menoaan. Mutta se ei vähentänyt Ankin isänrakkautta, ja kun poika nyt makasi sellaisena, sanoivat sekä Anki että Liv mieluimmin kadottavansa kaikki muut lapsensa, paitsi tätä poikaa. Mutta vaikkakin he rakastivat häntä sillä lailla ja vaikka he aina saivat niin runsaasti antimia Hestvikenistä, ettei heidän tarvinnut kärsiä puutetta, makasi sairas poika täynnä haavoja ja syöpäläisiä ja oli menehtyä omiin likoihinsa. Vanhemmat kyllä puuhailivat hänen kanssaan, pistivät hänen suuhunsa parhaat suupalat, mutta lialle he eivät voineet mitään. — Olav ei voinut mielestään kieltää Eirikin pyyntöä, sillä lapsi oli hänen kummipoikansa ja nimenä hänen mukaansa Olav. Hän sanoikin vain, ettei Eirik saisi tuoda poikaa tupaan, ellei hän saisi tästä pois syöpäläisiä ja saisi haavoja niin puhtaiksi, etteivät ne niin haisisi. Eirik piti Olav Livinpoikaa ladossa, kunnes tuli kylmä, sitten hänen täytyi ottaa poika tupaan makaamaan. Eirik oli saanut hänet aika puhtaaksi, ja poika oli opetellut kulkemaan jonkin askelen kahden sauvan varassa. Talven mittaan hänestä lähti sen verran, että hän pystyi näpertelemään yhtä ja toista pientä: liottamaan vitsaksia ja suolilankaa, hiomaan karkeita puukapineita ja sen sellaista. Hän oppi puhumaankin vähän paremmin, mutta änkyttäen ja epäselvästi se kävi. Hänen huoneessa olostaan seurasi sentään monta ikävyyttä. Talon väki ei ollut hänelle epäystävällistä, ja jos Olav Auduninpoika joskus kääntyi kummipoikansa puoleen, tapahtui se aina hyvällä — oikeastaan Olav ei ollut tyytymätön nähdessään lapsiraukan saavan nyt kristityn ihmisen hoitoa — mutta kun häntä suututti sairaan tuottamat vaikeudet, sai Eirik kokea isänsä huonoa tuulta.
Olav ei tiennyt vielä mitään siitä, miten Gunnarsbyssä otettiin vastaan tieto Hestvikenin pojan kotiin tulosta. Mutta hän ei voinut saada pois mielestään pahoja aavistuksia sitä muistaessaan, eivätkä nämä ajatukset kauan pysyneetkään pois mielestä.
Syysmyöhällä Olav ennätti käydä Oslossa. Hän meni myös minoriteettiluostariin. Mutta hän huomasi pian, ettei hän täältä saisi lisätietoja Eirikin erosta. Veljet pitivät sitä luostarin sisäisenä asiana, ja konventin vaikeneminen oli kuin muuri, jota vastaan törmäsi. He puhuivat Eirikistä ainoastaan hyvää, sanoivat kiintyneensä nuoreen veljeensä sydämellisesti, mutta kun oli selvinnyt sekä hänelle itselleen että heille, että Jumala tahtoo kuljettaa tätä sielua muita teitä kuin munkkielämän kautta, niin —.
»Silloinko se teille selvisi, kun hän hyökkäsi Tveitin miehen kimppuun?» Olav kysyi.
Hän oli kuullut sen Claus Wiephartilta. Eräs hurskas tveittiläis-leski oli lähettänyt sanan luostariin haluavansa lahjoittaa sinne vähän vaatetta ja ruokatavaroita. Veli Stevnen oli määrä hakea lahjat ja hän otti veli Eirikin mukaansa; hänen piti auttaa kotiin kantamisessa. Mutta kun he jo seisoivat valmiina, kummallakin säkki selässään ja aikoivat lähteä pihalta, palasi lesken poika kotiin, ja koska hän ei tuntenut sellaista rakkautta kerjäläismunkkeihin kuin äiti, haukkui hän molemmat munkit — mutta veli Eirik ei voinutkaan hillitä itseään, vaan viskasi säkin maahan, hyökkäsi talonpojan niskaan ja iski häntä poskelle, niin että mies kellahti nurin. Veli Stevne oli tosin nuhdellut häntä heti siinä, ja Eirik oli pyytänyt talonpojalta anteeksi ja kotona luostarissakin hän oli saanut harjoittaa katumusta; ei ollut hyvä elvyttää tällä lailla eloon paljasjalkamunkkien entisen sotaisuuden muistoja. Mutta seikkailusta puhuttiin paljon.
Olav oli luullut vian olevan tässä. Mutta gardiani ei myöntänyt. Ei, hän sanoi, noviisia ei voinut sellaisen harha-askelen vuoksi erottaa, kun hän kerran oli osoittanut selvää katumusta. Eirik ei ollut koettanut puolustaa kiivauttaan, vaan taipunut katumusharjoituksiin, niin että häntä voitiin pitää nöyryyden esikuvana.
Eirikin isä hymyili epäillen.