»Aivan ennenkuulumatonta se ei sentään ole», Eirik vastasi sävyisästi, »että luostarin noviisi huomataankin kykenemättömäksi elämään sääntöjen mukaan.»
Olav ei siihen vastannut. Eirik puhui kyllä totta, mutta useimmat sittenkin liittyivät luostariin aikoinaan munkkeina ja nunnina, ja Eirik oli aluksi viime vuonna puvun saatuaan ollut niin innokas ja hän oli itse päättänyt ruveta munkiksi kenenkään neuvomatta tai työntämättä häntä sille tielle.
»Ei ole ensinkään varma minun naimisiin menoni», hän sanoi sitten.
»Vai ei? Oletko sinä aikonut jatkaa vanhaa huonoa elämääsi?»
Eirik tuli hohtavan punaiseksi. Mutta hän vastasi tyynesti ja rauhallisesti:
»Sinä, isä, olet elänyt kuten kristityn tulee näinä vuosina äitimme kuoleman jälkeen — sinä et ole mennyt uusiin naimisiin etkä ottanut jalkavaimoa.»
»Minäkö?» Olav virkkoi liikutettuna. »Minä olin jo silloin vanhanpuoleinen mies. Eikä minua nuorenakaan nähty porttoloissa tai pelipaikoissa —»
Eirik jatkoi yhä tyynesti:
»Minä lupasin isä Einarille pysyväni erossa peleistä ja juomingeista. Etkö sinä, isä, usko minun oppineen mitään hyvää ja hyödyllistä tänä vuonna, jonka olen viettänyt Pyhän Fransiskuksen katon alla ja rukoillut joka päivä Jumalan edessä Hänen korkeimmassa paikassaan?»
»Kyllä, kyllä», Olav mutisi vähän häpeissään. »Aika näyttää, Eirik, — miten kauan tämä päähänpisto kestää.»