»Vai niin.»

Ragna toi ruoan, ja väki seurasi häntä syömään. Olav jutteli heidän kanssaan, mutta Eirikille hän ei puhunut mitään, tuskin vilkaisi häneen.

Syönnin jälkeen Olav antoi tuoda sisään olutta ja simaa — käski palvelusväkensä juoda Kolbein Jørundin onneksi. Eirik otti maljan, joi sisarensa pojan onneksi ja lähetti sen eteenpäin. Mutta seuraavalla kerralla sarven tultua hänen kohdalleen hän antoi sen kulkea ohitseen ja vähän ajan kuluttua hän pujahti hiljaa ovesta ulos.

»Hän aikoo varmaankin rukoilla», Ragna virkkoi liikutettuna — »hän rukoili määrätyt päivärukouksensa ja hänellä oli rukousnauha nuttunsa alla.»

Olavissa heräsi entistä suurempi halveksunta ja viha sen kuultuaan.

XII.

Olavin katkeruus tuntui ikäänkuin syöpyneen häneen heti kotiin palanneen ensinäkemältä. Hän oli tottunut ajattelemaan Eirikiä jo täytenä pyhimyksenä — ja hän saapuukin yhtäkkiä kotiin juosten häntä vastaan pellolla hassunkurisessa puvussa ja haiseva, musta pässi toverinaan.

Ja sitten nousi mieleen ajatus kaikista niistä vaikeuksista, joita Eirikin huikentelevaisuus tulisi aiheuttamaan. Hänenhän täytyy myöskin selvittää jollakin lailla välinsä näiden paljasjalkamunkkien kanssa. Heidän sääntöjensä mukaan heillä ei ollut oikeutta vaatia mitään myötäjäisiä sinne pyrkiviltä miehiltä, niin että kaikki se, mitä he olivat saaneet Eirikin luostariin tullessa, oli annettu lahjana; sitä Olav ei voinut vaatia takaisin. Mutta jos he vaatisivat sitä, minkä Olav oli luvannut heille Eirikin tullessa munkiksi, niin —! Olavia harmitti koko joukko; he olivat ensin yllyttäneet Eirikiä tämän suunnitelmissa, minkä olivat ennättäneet, ja sitten he olivat — jos hän voisi luottaa edes Eirikin omiin sanoihin — tukeneet häntä hänen alkaessaan epäillä koko munkkikutsumustaan.

Mutta siinä oli sellaistakin, joka oli vielä hullumpaa. Eirikin päätös luopua maailmasta oli saanut Jørund Rypan kosimaan — sitä ei voinut epäillä. Eikä Olav kaikesta huolimatta ollut varma — ei edes viime Gunnarsbyn matkansa jälkeen — siitä, että Cecilia olisi rypungilaisten parissa onnellinen. Kun he saisivat syytä epäillä, etteivät Cecilian sukulaiset olisikaan menetelleet oikein rehellisesti heitä kohtaan —.

Olav mainitsi siitä jotakin eräänä päivänä Eirikille. Hän huomasi pojan tulevan hyvin onnettomaksi.