Eirik oli käynyt vallan tummanpunaiseksi kasvoiltaan; niillä kävi aivan kuin tuskan väristys. Mutta hän vastasi hyvin nöyrästi:
»Minä en veljesten mielestä sovi siihen elämään. Sinähän tiedät, isä — sen vuoksihan minulla oli koevuoteni — kaksi kuukautta sitten se loppui. Minä luovuin vastahakoisesti veljistäni; minä sain jäädä sinne vielä joksikin ajaksi. Mutta sitten he sanoivat minulle luulevansa, etten minä ole munkiksi sopiva — minä voisin palvella paremmin Jumalaa maailmassa —»
»Sinä eläisit maailmassa ääni oli jäätävän ivallinen, sinua! ja palvelisit Jumalaa?»
»Silloin ne veljet eivät tunne sinua!»
Hän huomasi pojan ikäänkuin painuvan kokoon. Mutta sitten Eirik vastasi nöyrästi:
»Ei, isä — veljeni tuntevat minut kaikkein parhaiten — veljeni Einar ja gardiani —. Minä en unohda, mitä he ovat minulle opettaneet. Älä luule minun tulleen kotiin jatkaakseni jälleen — huonoa elämääni. Minä — minä — he ovat ottaneet minut veljekseen — ab extra veljekseen. Sinähän tiedät sen itse parhaiten, mies voi elää maailmassa ja sentään muistaa Vapahtajaansa ja palvella häntä.»
Olav seisoi hiljaa katsoen nuorukaiseen:
»Mikä tuo on — miltä sinä näytät?».
Eirik punastui jälleen, nyki ja veti naurettavan koreata nuttuaan, joka oli hänelle sekä liian pieni että liian lyhyt joka suhteessa ja joka suuntaan:
»Minä sain sen luostarista», hän sanoi rukoilevasti. »Ne olivat saaneet sen lahjaksi — ja niin he kaikki yhdessä päättivät antaa sen minulle — silloin minun ei tarvinnut tehdä kaupungilla velkaa vaatteita ostaakseni kotimatkaa varten.»