Olav pysäytti hevosensa. Eirik juoksi viimeiset askelet, laski kätensä isänsä satulan nupille ja kysyi:
»Isä, onko hän kuollut?»
»Ceciliako? Ei, hän voi hyvin.» He katselivat toisiaan ääneti, Eirik punastuen ja yhä hämmentyneemmin. Mutta ei auttanut, hänen täytyi alkaa:
»Minä olen tullut kotiin, isä», hän virkkoi rukoilevasti.
»Kuten näet.»
»Minä näen.» Olav nykäisi ohjaksista, niin että Eirikin täytyi väistyä, mutta hän kulki isän hevosen rinnalla taloa kohti.
Olav laskeutui pihalla hevosen selästä, vastasi Toren ja Ragnan kysymyksiin Ceciliasta. Sitten hän kääntyi tuvan ovea kohti, jossa Eirik seisoi odottamassa. Poika seurasi isäänsä sisään. Olav riisui vaippansa, laski pois aseensa ja kääntyi sitten vasta Eirikin puoleen:
»Mistä sinä tulet?»
»Tottahan sinä sen tiedät», Eirik vastasi hiljaa. »Minä läksin kotoa — luostarista, minä tarkoitan — eilisaamuna — sain veneen lainaksi Galfridilta —»
»Joko sinä kyllästyit luostarielämään. Tai — ovatko veljet lähettäneet sinut pois? Oletko sinä tehnyt pahojasi, niin etteivät he enää huolineet sinusta?» Olav kysyi ankarasti.